Terveisiä Saaristomereltä

Tänä kesänä Metsähallituksen yksi meritiimeistä on liikkunut Saaristomeren metsäisten saarien ja ulkosaariston välissä kartoittaen merenpohjan eliöstöä sukeltaen, snorklaten ja videoiden. Saaristomerellä olemme olleet kiinnostuneita siitä, miten ihmispaine vaikuttaa alueen eliöstöön sekä löytyykö Saaristomereltä korkean biodiversiteetin eli monimuotoisia alueita. Tarkoituksenamme on ollut myös kartoittaa alueen fladoja eli merenlahtia, jotka ovat vielä yhden tai useamman vesiväylän kautta yhteydessä mereen. Fladojen kasvillisuuden kartoittamiseen olemme käyttäneet avuksemme droneja, joiden tuottamasta ilmakuvista pystyy näkemään paremmin fladan muodon sekä pohjan syvyysprofiilin. 

Onko se kala vai hylje? Ei se on sukeltaja työssään kuivalla maalla. Janni Ketola / Metsähallitus

Kenttäkautemme lähti liikkeelle Kasnäsin saariston merenpohjan kartoituksella. Nopeasti suuntasimme kartoittamaan hiekkasärkkää ulkosaaristoon sään suosiessa. Ensin hiekkasärkkää käytiin viistokaikuluotaamassa mahdollisten hiekkaesiintymien selvittämiseksi. Sen jälkeen alueelle palattiin videoimaan merenpohjaa sekä tekemään pistesukelluksia ja linjasukelluksia. Hiekkaa alueelta löytyi, mutta ei merikartoissa ilmoitettua 1,7 m matalikkoa. Alueelle pääsimme hyvin, kun otimme huomioon päivän tuuliennusteet. Ulkosaaristossa 8 m/s tuulet tuntuivat varsin kovilta, kun aallot pystyivät kasvamaan korkeiksi ilman esteitä. Onneksi suurimmaksi osan aikaa sää tuntui suosivan kartoittajia ja tuuli pysyi maltillisena tai jopa olemattomana. Muutama utelias hylje tuli välillä seuraamaan kartoittajien työtä.

Halli meitä tutkimassa. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Stora Buskärin venelaiturissa veneemme Najas ja Fucus. Janni Ketola / Metsähallitus

Hiekkasärkän kartoituksien lomassa saimme yöpyä Stora Buskärin saaressa. Saavuimme saarelle melkoisen tavarakuorman kanssa kahdella uskollisella veneellämme Najaksella ja Fucuksella. Alueella ei tuntunut liikkuvan muita kuin me, joten saimme rauhassa liikkua alueella veneillä. Aamiaisen nautimme ulkosalla piknikpöydillä tiirojen lentäessä läheisellä salmella.

Muuttokuormamme Stora Buskärissä. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Saaristomeri on tarjonnut tänä kesänä parastaan mahtavien maisemien ja jatkuvan hellejakson lomassa. Kartoittajilla ja suunnittelijoilla on vettä, aurinkorasvaa ja elektrolyyttijuomaa kulunut normaalia enemmän kesän aikana, ettei nestehukka ole iskenyt. Kesän säät ovat tehneet kartoitusolosuhteista suotuisat. Saaristomeren eliöstö on osoittautunut monipuoliseksi. Ulkosaariston kivikkoisilla pohjilla on kasvanut punaleviä kuten huiskupunalevää (Rhodomela confervoides) sekä punahelmilevää (Ceramium tenuicorne). Fladoissa olemme tavanneet ahvenvitaa (Potamogeton perfoliatus) ja hapsivitaa (Potamogeton pectinatus). 

Huiskupunalevää (Rhodomela confervoides), sinisimpukoita (Mytilus trossulus) ja merirokkoja (Amphibalanus improvisus) Ytterlandilla. Elli Leinikki / Metsähallitus

Sukeltajaa ulkoiluttamassa. Tuuli Pietinen / Metsähallitus

Janni Ketola, Luontokartoittaja Korpoströmin meritiimi

Syysilloissa jotkut vielä jatkavat kenttätyötä

Kuten edeltävänäkin vuotena tähän aikaan, alkaa kasvillisuusinventointien maastokausi lähestyä loppuaan ja henkisesti voi valmistautua ainakin sen osalta talviteloille. Mutta kun yhdet lopettelevat aloittelevat vasta toiset.

Viime vuoden tapaan Kvarken flada hankkeessa käynnistyy mitä intensiivisin viiden viikon kenttäputki Valassaarilla. Edeltävänä kautena Valassaarilla rengastettiin 60 lepakkoa, neljää eri lajia. Tänä vuonna pyyntiaikaa on aavistuksen pidennetty, pyydysten sijoittelu on entistä tarkempaa ja suunnitellumpaa viimevuotisten tulosten ja kokemusten pohjalta.

Pikkulepakon selkäpuolelle liimataan lähetin,  jotta sen liikkeitä pystyy seuraamaan    Kuva: Nicklas Fritzén

Harppupyydyksen sommittelua   Kuva: Nicklas Fritzén

Asialleen omistautunut asiantuntijajoukko aloittaa työt illan hämärtyessä ja lopettaa kun aamu alkaa näyttää ensimmäisiä merkkejään. Lepakoiden ollessa yöaktiivisia on luonnollisesti paras aika niiden pyytämiseen yö. Lepakoita voidaan pyytää erilaisilla verkkojen tapaisilla ansoilla. Ansat käydään tarkistamassa säännöllisin tihein välein. Hankkeessa kartoitetaan pikkulepakon syönnösreittiä, joka hypoteesimme mukaan kulkee Merenkurkun ylitse.

Jotta saisimme varmuuden teoriamme paikkansapitävyydestä, on työt jo aloitettu hieman aiemmin. Ruotsin Merenkurkun puoleiselle rannikolle on asennettu muun muassa majakoihin antenneja. jotka nappaavan signaalin ohiliitävästä pikkulepakosta, jonka selkään olemme liimanneet pienen lähettimen. Näiden antennien pystytys ei olekaan ollut mitä helpoin tehtävä alkaen jo tavaran toimittajan vaikeuksista toimittaa meille tarvittavia välineitä.  Ei ole myöskään sallittua noin vain kiinnittää antenneja vieraan valtion alueelle ja tiettyihin strategisesti tärkeisiin rakennelmiin, lupien hankinta on ollut aivan oma projektinsa.

Näillä antenneilla kukaan ei livahda meiltä ohi!     Kuva: Pekka Bader

Antennit ovat 2,7m pitkiä ja ne ovat yhdistetty suurehkon ruokapöydän kokoiseen aurinkopaneeliin sekä 30kiloa painavaan akkuun. Monet majakoista, joihin antennit sijoitetaan, eivät ole oikein luotuja siihen, että valtavia painavia esineitä ripustetaan niiden ylimpiin kaiteisiin. Luontoäitikään ei aina ollut puolellamme puhaltaen 13m/s, jolloin ei enää keikuta korkealla yläilmoissa kapeiden kaiteiden takana, vaikka turvavaljaat ovatkin käytössä. Tämä työskentely on vaatinut vinssejä, itsensä ylittämistä (korkeanpaikankammo) sekä pellepelottomuutta.


Roosa

Kun antenni vihdoin on saatu ylös mallaillaan sitä vielä kohdilleen, maasta käsin.  Kuva: Nicklas Fritzén

 Nyt ensimmäiset urheat yökukkujat ovat viettäneet viikon Valassaarilla ja saldona tällä hetkellä kolme pikkulepakkoyksilöä, joista yksikään ei ollut tähän mennessä rengastettu. Muitakin lepakoita tavattiin, joista mukavana jälleennäkemisenä yksi viime vuonna rengastetuista isoviiksisiipoista.

Hiukan erilaista meri-inventointia tulossa siis.  Jännityksellä odotetaan, mitä tulevat työt tuovat tullessaan.

Antenni on vihdoin kohdillaan, niin myös aamun ensimmäiset valonsäteet   Kuva: NIcklas Fritzén

Saaristomereltä Selkämerelle

Korpoströmin tiimin kesä on alkanut kahden kuukauden puuhastelulla Saaristomerellä, ja jatkuu nyt muutaman viikon ajan Selkämeren seudulla. Selkämeren ensimmäinen kenttätyöviikko on nyt takana, ja joitain eroja olemme jo saaneet huomata kahden merialueen välillä. Jo merialueiden nimet antavat vihjeitä alueiden eroista. Saaristomeri on nimensä mukaisesti varsin suojaista ja runsassaarista seutua, ja ulkomerelle saa ajaa veneellä jopa yli tunnin matkan. Selkämerellä saaria on vain rannikon tuntumassa, eivätkä väylät ole samalla tavalla saariston suojissa. Keskimäärin Saaristomeri on myös Selkämerta matalampi – Saaristomeri on vain 23m syvä, kun taas Selkämeren keskisyvyys on noin 60 metriä. Tämä ei luultavasti tule kovin paljoa näkymään töissämme, sillä Selkämerellä joudumme pysyttelemään enimmäkseen rannikon tuntumassa. Meriveden suolapitoisuuden ero alueiden välillä on keskimäärin 0,1 %.

Vaikka Saaristomeri onkin Selkämerta suojaisampi meri, Saaristomerellä työskennellessämme myös sääolosuhteet olivat suotuisat. Heinäkuun helteet eivät välttämättä tuntuneet kuivapukusukeltajista kovinkaan miellyttäviltä, mutta hyvällä säällä kenttätöitä oli mukava tehdä, eikä juurikaan tarvinnut turvautua ”huonon sään paikkoihin” töitä suunnitellessa. Ulkomerellä työskennellessämme vastassa on ollut useamman kerran myös uteliaita hylkeitä, jotka ovat kuitenkin pysytelleet turvallisen matkan päässä sukeltajien ja veneilijöiden kameroista.

Saaristomeren tyyneyttä. Elli Leinikki / Metsähallitus

Sinisimpukoita ja haarukkalevää Ytterlandilla. Aleksi Leinikki / Metsähallitus

Jo ensimmäisen Selkämeri-viikon aikana olemme huomanneet olevamme paljon enemmän tuulen armoilla. Tuuliolosuhteiden vuoksi ensimmäiset kenttäpäivämme ovatkin keskittyneet Reposaaren edustalle. Kokemäenjoen edustalla sukellettaessa, videoidessa ja harattaessa pohja on ollut pääosin mutaa ja näkyvyys kehno. Lajisto on joen vaikutuksesta johtuen makrofyyttipainotteista, ja pohjalta on löydetty suursimpukoita, jotka ovat saaneet tiimimme simpukkanörtit innostumaan. Olemme havainneet järvi- ja jokisimpukoita, mutta toistaiseksi emme ole löytäneet uhanalaista vuollejokisimpukkaa (Unio crassus), jonka kanta Kokemäenjoessa on vahva.

Haran heittoa Reposaaressa. Elli Leinikki / Metsähallitus

Ensimmäisellä Selkämeri-viikollamme pääsimme yhtenä avoimemmalle merelle. Ensimmäiset kohteemme sijaitsivat Pietarmerellä, Luvian edustalla. Pinnan alle pääsy tuntui suorastaan helpottavalta – vastassa oli ainakin kahden metrin näkyvyys ja hiekkapohja. Sukelluksen edetessä pohja muuttui kivikkoisemmaksi, ja näkyviin tulivat runsaat rakko- ja itämerenhaurut. Miellyttävän sukelluksen jälkeen siirryttiin lounastauon jälkeen seuraavaan kohteeseen. Tuuli oli tässä vaiheessa jo hieman noussut, mikä vaikutti jonkin verran seuraavan linjan sijoittamiseen. Sukelluksen aikana tuuli yltyi niin voimakkaasti, että tiimimme toinen vene varoitti ”yli metrin korkuisista aalloista”. Sukellukselta palattiin rauhallisesti takaisin Reposaareen suojaisaa reittiä. Olimme saaneet ensikosketuksen Selkämeren vaativista tuulioloista. 

Haurua Vähä-Pietarin edustalla. Elli Leinikki / Metsähallitus

Elli Leinikki, luontokartoittaja. Aleksi Leinikki / Metsähallitus

Sukellus huonovointiseen Itämereen

Blogissa on usein kuvailtu onnistuneita sukelluksia ja Itämeren kauneimpia sukelluspaikkoja. Kuuden meritiimikesän aikana olenkin päässyt näkemään monia todella upeita vedenalaisia maisemia. Itämeren pinnan alta on löytynyt näkinpartaisniittyjä matalilla hiekkapohjilla, värikkäitä punalevävyöhykkeitä sekä syvyyksien komeita kallio- ja savimuodostelmia. Valitettavasti työmme ei aina ole pelkkää kirkasta vettä ja monipuolista lajikirjoa, vaan välillä vastaan tulee myös huonovointisia paikkoja. Olemme viettäneet kohta lähes kaksi viikkoa Inkoossa, missä saaristo on pinnan päältä upeaa, mutta harmiksemme kauneus ei kuitenkaan ole jatkunut pinnan alla. Tiheässä sisäsaaristossa vesi ei pääse vaihtumaan samalla tavalla kuin ulkomerellä ja historiallisen kuuma kesä on luultavasti vielä pahentanut tilannetta. Tässä kuvaus eräältä tyypilliseltä sisäsaariston sukellukselta.

Pinnan päällä kaunista, pinnan alla sameaa. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Laskeudun poijun köyttä pitkin yhä syvemmälle ja seuraan kuinka vähitellen kaikki valo katoaa. Viidessätoista metrissä on säkkipimeää ja ensimmäiset ruudut teen sukelluslamppuni valossa. Nähtävää ei tosin ole paljoa, pohja on hapetonta hyllyvää mutaa, jonka pinnalle on noussut kuolleita surviaissääsken toukkia. Rikin haju tunkee ihmeellisesti nenääni maskin läpi. Hapeton pohja ei tule yllätyksenä, mittasimme sukelluspaikkani läheltä pohjan happipitoisuudeksi pyöreän nollan.

Essi lukee happimittarin lukemia vakavana. Kuva: Lari Pihlanjärvi.

Muutaman kymmenen metrin jälkeen pohjasta nousee lähes pystysuoraan kallio ja nyt pystyn jo näkemään ilman lappua. Tyhjä kallio näyttää oudolta, normaalisti näillä syvyyksillä kasvaisi jo rusko- ja punaleviä. Murtovesipolyyppi ja muutama merirokko sinnittelee kalliolla, mutta paksu sedimenttikerros vaikeuttaa myös niiden eloa. Pohjalla on paljon Beggiatoa-bakteerin muodostamia vaaleita laikkuja. Beggiatoa käyttää orgaanisen materiaalin hajoamisesta syntyvää rikkiä energian lähteenään ja kukoistaa hapettomassakin ympäristössä. Löydän muutaman sinisimpukan, mutta paljon enemmän pohjalla on kuolleiden simpukoiden kuoria.

Välissä kallio muuttuu silttipohjaksi, mutta silläkään ei kasva juuri mitään muutamaa kitukasvuista ahvenvitaa lukuunottamatta. Surkeimman näyn kohtaan, kun saavun rakkohauruvyöhykkeelle. Merirokot ja levärupi ovat peittäneet levät ja yleensä kirkkaan väriset rakkohaurut ovat täällä todella tummanruskeita tai mustia. Joka puolella on myös paljon jo täysin kuollutta ja kalliosta irronnutta haurua. Aivan rannan tuntumassa kasvaa hieman viherahdinpartaa, mutta muuten linjan lajimäärä jäi todella pieneksi. Palatessani veneelle otan vielä muutaman kuvan pinnan alta todisteeksi elinympäristön heikosta tilasta.

Ahvenvita yrittää ponnistaa silttipohjalta, vaikka olosuhteet ovat heikot. Kuva: Linda Jokinen

Ruskoärviää ja ahvenvitaa Inkoon sisäsaariston sameassa vedessä. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Kuollutta rakkohaurua. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Kitukasvuista rakkohaurua ja simpukan kuoria sedimentin peittämällä kalliolla. Kuva: Linda Jokinen

Sukelluksen jälkeen on mukava päästä takaisin veneeseen ja pestä hapettoman mudan hajut pois. Tällaisissa paikoissa ei ole mukava sukeltaa ja mukana tulee myös huoli Itämeren tilasta. Itämeressä on paljon kauniita ja hyvinvoivia paikkoja, mutta näitä huonovointisia alueita tulee vastaan liian usein.

Itämeren suojeluterveisin,

Linda, Suomenlahden meritiimin suunnittelija

Ensimmäisen merikesän mietteitä

Itäisen Suomenlahden venetiimimme on tehnyt viime viikot uposkuoriaisetsintöjä Kotkan ja Haminan seudulla, ja viimeisenä rutistuksena teemme vielä ensi viikon kartoituksia Loviisan alueella. Metsähallituksen kenttäkausi 2018 alkaa pian lipua kohti maaliaan ja kartoitustiimimme pistävät hiljalleen pelastuspuvut naulaan.

Alkukesästä pitkähihaiset paidat ja pelastautumispuku olivat vielä paikoin käytössä. Lari Pihlanjärvi / Metsähallitus

Pelastuspuvut, sadetakit, kumisaappaat ja sydvestit ovat tosin tänä kesänä pysyneet visusti ruumassa ja työt on hoidettu pääasiassa shortseissa. Ensimmäisen kesän metsähallituslaisena en ehkä osannut heti arvostaa epätavallisen lämmintä kesää, mutta kollegat kyllä muistuttelivat ahkerasti, kuinka esimerkiksi edelliskesänä lyhyissä housuissa oli voitu työskennellä tasan yhden päivän verran. Tänä vuonna hellettä todetusti piisasi läkähdyttävyyteen asti ja katetun veneen tarjoamasta pienestä varjosta sai olla kiitollinen.

Kesä on ollut tyyni ja helteinen myös merellä. Timo Tikka / Metsähallitus

Hengähdys- ja lounashetki saaren rannassa Sipoonselällä. Timo Tikka / Metsähallitus

Tämän vuoden kenttäkausi oli minulle ensimmäinen pestini metsähallituksen kartoittajana, joten koko Suomenlahtitiimin ainoana keltanokkana allekirjoittaneella oli paljon opittavaa ja omaksuttavaa kesän aikana. Meribiologian opintojen aikana tutuiksi tulleet vesikasvit ja levät tuntuivat yhtäkkiä pyyhkiytyneen täysin pois muistista, tai ainakin olivat epäilyttävän hankalia tunnistaa. Samaan aikaan ympärillä kokeneet kartoittajat auttoivat ulkomuistista nimeämään tutut ja harvinaisemmat lajit.

Ensimmäiset työsukellukset aiheuttivat myös päänvaivaa ja herättivät lievää uskonpuutetta. Vieraiden varusteiden kanssa hyppääminen Seurasaarenselän kylmään ja sameaan veteen ei sujunut ongelmitta, mutta pian rutiini löytyi ja työtavat sekä -laitteet tulivat tutuiksi. Sukelluslinjojen tekeminen olikin lopulta paitsi luontevaa, myös todella mielenkiintoista ja monipuolista työtä. Kauden aikana suoritimme useammat liejuryöminnät lahdissa, joissa näkyvyyttä oli vain muutamia senttejä ja mittakelan nauhan sai painaa kiinni sukellusmaskin lasiin nähdäkseen etäisyysmerkinnät. Vastaavasti pääsimme kartoittamaan myös ulkosaariston kirkkaita kalliorantoja, joilla punalevät ja rakkohaurut muodostivat kauniita vyöhykkeitä. 

Sukeltaja käymässä läpi tehtyä linjalomaketta. Lari Pihlanjärvi / Metsähallitus

Lajintuntemuksen karttumisen ja uusien menetelmien oppimisen lisäksi sain tietysti tehdä työtä rautaisten ammattilaisten kanssa. Parasta tässä työssä onkin tutustuminen uusiin ihmisiin ja yhteisten työtapojen sekä -rutiinien syntyminen. Kenttätyöt voivat olla hyvinkin kuluttavia ja aikaa vietetään jatkuvasti pienissä tiloissa, vailla liikaa yksityisyyttä tai omaa rauhaa. Koko Suomenlahden tiimiä ja kaikkia työtovereitani haluankin kiittää luotettavuudesta, hyvästä hengestä ja myös ensikertalaisen erinomaisesta tsemppaamisesta!

Itäisen Suomenlahden venetiimi tutustui vapaailtoinaan esimerkiksi Kotkan Katariinan vanhan öljysataman puistoon. Timo Tikka / Metsähallitus

Suomenlahden keltanokka kuittaa!

Luontokartoittaja Timo Tikka

Sinileväkukinnat muistuttavat Itämeren heikosta tilasta

Suomenlahdella sinilevien määrä on vähentynyt muutaman viikon takaisesta ja valtavia lauttoja ei enää juurikaan ole. Kuitenkin edelleen sinilevää on havaittavissa sekoittuneena meriveteen ja tämä näkyy erillisinä ”hippuina” vesimassassa. Vaikka ainakin toistaiseksi laajat lautat ovat aallokon ja tuulen  johdosta hajonneet, välillä pieniä pintakukintoja silti osuu merillä liikkuessa eteen. Parempi silti näin, sillä muutama viikko sitten ei pääkaupunkiseudun edustan merialueella löytynyt sinilevätöntä vettä lainkaan.

Sinilevien massaesiintymät eli sinileväkukinnat ovat erittäin harmillisia ja rajoittavat suuresti veden käyttöä sekä ovat myös esteettinen haitta. Hyvin runsaat esiintymät ovat myös esteenä luontokartoittajien työlle, sillä ne haittaavat näkyvyyttä vedessä ja pahimmassa tapauksessa estävät sukeltamisen. Aivan puuroisissa vesissä, joissa näkyvyys on erittäin huono ja sinilevämyrkyt mahdollisia, ei sukelleta. Lievästi sinileväisissä vesissä on kuitenkin välillä välttämätöntä sukeltaa, jotta kartoitustyö saadaan hoidettua. Tällöin olemme erittäin varovaisia ja sukelluksilla pidetään regulaattori visusti suussa ja maski silmillä. Näin mahdollisesti myrkyllisten sinilevälajien muodostamista lautoista ei pääse myrkkyjä sukeltajan silmiin ja hengitysteihin. Sinileväinen vesi on ollut helteillä myös erittäin piinaava kumppani. Mikä olisikaan ihanampaa kuin hikisenä töiden lomassa pulahtaa hetkeksi veteen viilentymään! Mutta pahimpien sinilevälauttojen ympäröimänä ei auta muu kun kärvistellä veneessä kuumissaan ja harmitella Itämeren huonoa tilaa.

Sinilevälautta. Kuva: Jamina Vasama / Metsähallitus

Sinilevälajeja on maailmassa noin kaksi tuhatta ja ne kuuluvat normaaliin eliöstöön sekä järvissä että merissä. Sinilevät eivät nimestään huolimatta ole leviä vaan itseasiassa bakteereja. Ne ovat vanhimpia eliöitä maapallolla.  Ongelman ne muodostavat vain kun otolliset olosuhteet saavat ne lisääntymään räjähdysmäisesti. Sinileville otolliset olosuhteet koostuvat pitkistä lämpimistä jaksoista, jolloin niiden kasvu ja jakautuminen on nopeaa, mutta tärkeämpi kasvuun vaikuttava tekijä on veden ravinnepitoisuus. Eli käytönnössä tärkeimpien ravinteiden, typen ja fosforin, suuri määrä vedessä. Ja niitähän Itämerestä löytyy. Itämeren valuma-alueella asuu lähes 90 miljoonaa ihmistä ja maataloustuotantoa on paljon. Maatalous onkin suurin Itämeren ravinnekuormittaja. Tämän vuoden sinilevälauttojen suureen määrään on vaikuttanut myös vuonna 2016 alkanut kumpuaminen eli fosforirikkaan veden nouseminen syvänteistä pintaveteen. Laajoja sinilevän massakukintoja muodostavat Itämeressä pääsääntöisesti kaksi lajia: Aphanizomenon flos-aquae ja Nodularia spumigena. Tämän lisäksi massaesiintymistä löytyy usein myös Anabaena lemmermannii –sinilevälajia, vaikkakin sen määrä on usein pienempi. Sinilevät eivät myöskään kuki, vaikka yleisesti puhutaan sinileväkukinnoista. Nehän ovat bakteereja, joten niiden solut ainoastaan jakaantuvat itsensä kopioiksi ja lisääntyvät näin niin valtavasti, että tulevat silmillä nähtäviksi lauttamassoiksi.  

Sinilevää veden pinnassa. Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus.

 Kuva: Maiju Lanki / Metsähallitus

Kun epäilee sinilevää olevan vedessä voi kepillä koittaa tökkiä vettä. Jos levä ei tartu keppiin, voi kyseessä olla sinilevää. Jos levä taas tarttuu keppiin, on kyseessä oletettavasti täysin harmitonta rihmalevää. Vettä voi ottaa myös juomalasiin, sekoittaa ja antaa sen seistä noin tunnin ajan. Sinileväsoluilla on omat kellukkeensa, kaasurakkuloita, joiden avulla ne nousevat juomalasissa pintaan. Kuva: Jamina Vasama / Metsähallitus

Sinilevät voivat tuottaa haitallisia hermo- ja maksamyrkkyjä ja vaikka kaikki lauttoja muodostavat sinilevälajit eivät tuotakaan myrkkyjä, on sinilevälauttoihin aina suhtauduttava varauksella, sillä myrkyllisyyttä ei voida varmistaa muuta kuin laboratoriotesteillä. Älä siis ui sinileväisessä vedessä tai juo tai käytä sitä löyly- tai tiskivetenä. Erityisen huolellinen kannattaa olla pienten lasten ja lemmikkieläinten kanssa, jotka ovat herkkiä myrkyille ja voivat juoda sinileväistä vettä. Liian hysteeriseksi ei kannata kuitenkaan tulla ja lopettaa uimista ja veden käyttöä kokonaan. Kun sinilevää on haitallinen määrä vedessä, sen kyllä huomaa paljailla silmillä vihreänä, kellertävänä tai sinisenä mattona tai puurona vedessä. Vältä tällöin veden käyttöä ja runsaan esiintymän jälkeen odota päivä tai pari myös lautan kadottua varsinkin suojaisissa lahdissa, jotta mahdolliset sinilevämyrkytkin ehtivät kadota vedestä.

Kuvassa Anabaena lemmermannii –sinilevälaji. Tällä soluketjuja muodostavalla mielenkiintoisella lajilla on kolmenlaisia soluja. Yhteyttäviä soluja, typensidontaan erikoistuneita soluja sekä niin kutsuttuja kestosoluja, jotka kestävät kylmyyttä, kuivuutta ja huonoja kasvuolosuhteita. Ne voivat säilyä vuosia ”nukuksissa” ja kun olot ovat suotuisat kasvulle, ne aloittavat jakautumisen ja uuden kukinnan. Kuva: Essi Lakso.

Lopuksi vielä: Mitä voin tehdä itse Itämeren rehevöitymisen parantamiseksi? Itämeren suurin ravinnekuormittaja on maatalous ja maatalouden peltopinta-alasta yli 70% käytetään lihantuotantoon eli käytännössä eläinten rehuksi. Lihansyönnin vähentämisellä voi siis oikeasti auttaa ja pienikin lihansyönnin vähentäminen on aina eteenpäin. :)

Luontokartoittaja Essi Lakso

Lähteet: 

jarviwiki.fi
luontoportti.com/suomi/fi/itameri/sinilevat
ely-keskus.fi/web/ely/levatilanne