Äänettömien äänitorvi

Kuka puolustaa niitä, jotka eivät itse pysty puolustamaan itseään? Niitä, kenellä ei ole ääntä? Niitä, keitä ei huomata, mutta joilla on silti merkitystä? Kuinka äänettömien oikeudet saadaan muidenkin tietoon?

Sata vuotta sitten yhteiskunta keskusteli naisten oikeuksista, viisikymmentä vuotta sitten keskusteltiin lasten oikeuksista. Orjien ihmisoikeus puhutti reilut parisataa vuotta sitten, muiden kuin perinteisten miehen, naisen ja heterojen oikeudet puhuttavat juuri nyt. Näillä kansanryhmillä on sentään ollut ääni, ja jossain määrin sitä on päässyt käyttämään - naiset ovat polttaneet rintaliivejä, Pride -kulkue kulkee vuosittain, orjia karkasi, perusti ja puolusti omia kaupunkejaan.

Lasten oikeuksia ajavat yleensä muut kuin lapset. Samanlaisissa lastenkengissä tulevat eläimet ja kasvit, jotka eivät itse pysty nousemaan barrikadeille ja vaatimaan oikeuksia itselleen.

Toimivan maapallon kannalta on tärkeää, että pienetkin öttimöntiäiset ja viherhiukkaset pysyvät olemassa, tarjoavat ruokaa isommille, jotka taas ovat saalista vielä isommille, tai tuottavat happea hengitettäväksi, tai hajottavat kuolleet lehdet uudelleen mullaksi ja ravinteiksi. Kaikella on luonnossa jokin funktio, sen lisäksi, että lajeilla on itseisarvo. Jokaisella on oikeus olla olemassa.

Tällä hetkellä on käynnissä Suomen lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarviointi. Työryhmät keskustelevat eri lajien yleisyydestä, levinneisyydestä, mahdollisesta taantumisesta, harvinaistumisesta, yleistymisestä. Työryhmissä on nähty todellista myötäelämisen taitoa - tutkija puolustaa tutkimansa eliön oikeuksia henkeen ja vereen saakka, haluaa saada tiukan uhanalaisluokituksen menemään läpi, koska eliö on vaarassa hävitä. Tunteet kuumenevat pienten ötököiden takia, kantoja perustellaan, tilastoja kaivellaan, tieteellisiä julkaisuja etsitään. Yksi on yhtä mieltä, toinen toista. Jonkin tavalliseen silmään mitättömänoloisen, syvällä pohjaliejussa ja ikuisessa pimeydessä elävän lajin oikeuksien puolesta taistellaan.

Luonnolla ei ole ääntä. Me luonnonsuojelun parissa työskentelevät joudumme tekemään parhaamme, että saamme mykälle äänen ja huomaamattomalle oikeudet.

Essi Keskinen

Valtakunnan laajennus

Horisonttini on laajentunut viimeisen vuoden aikana merkittävästi. Aiemmin olin suojelubiologi, toukokuusta lähtien titteliin on voinut lisätä "projektipäällikön". SEAmBOTH-hankkeen myötä olen astunut ulos mukavuusalueeltani eli epämukavuusalueelleni, tai kuten nykyään kuuluu sanoa, olen astunut oppimisalueelleni. Epämukavuusalue on niin negatiivissävytteinen sana. En pysty siis enää välttelemään budjettien ja monimutkaisten Excel-taulukoiden ymmärtämisen yrittämistä luotsatessani kahden maan välistä hanketta kohti maaliviivaa.

Kolmisen viikkoa sitten valtakuntani laajentui myös fyysisesti. Tammikuussa olin vielä Perämeren aluemeribiologi. Sitten Metsähallitus kävi läpi organisaatiouudistuksen, jonka myllerryksessä minä sain lahjaksi Perämeren lisäksi myös Merenkurkun ja pohjoisen Selkämeren. Vuodesta 2006 lähtien tonttini on ulottunut Torniosta Kokkolaan. Maantietä pitkin mitattuna se on noin 330 km. Nyt sain kertarysäyksellä reilut 220 km lisää rantaviivaa (vain maantietä pitkin mitattuna!) hoidettavakseni. Näin minusta tuli Pohjanlahden aluemeribiologi.

Seuraan siis Aleksanteri Suuren, Napoleonin, Hitlerin, ja keitä näitä valtakuntansa laajentajia nyt on, jalanjäljissä. Ainoana erona on se, että minä en erityisemmin tavoitellut lisämaata, vaan se ojennettiin minulle hopeatarjottimella.

Uusien alueiden mukana seuraavat uudet haasteet. Merenkurkun kytkykauppana tulee tietysti ruotsinkieli, joka ei ummikko-oululaiselta taivu. Virkamiesruotsi on suoritettuna, mutta 20 vuotta sitten, eikä silloin keskusteltu ruotsiksi ekosysteemipalveluista, merialuesuunnittelusta, rehevöitymisestä, ilmastonmuutoksesta saati sitten aluevalvontalaista, ympäristövaikutusten arviointihankkeista tai vedenalaisesta biologisesta monimuotoisuudestas.

Uutuuttaan loistavia ovat myös sidosryhmät. Perämeren alueen sidosryhmät - Ely-keskukset, luonnonsuojelujärjestöt, veneilyseurat, meripelastusseurat, sukellusseurat, yliopisto sun muut - ovat tulleet tutuiksi ja tiedän, kehen ottaa yhteyttä. Mitäpä minä näistä tietäisin Merenkurkussa, saati sitten kaukaisella pohjoisella Selkämerellä?

Merenkurkun myötä sain myös uusia haasteita, joilla päästä jylläämään uudelle oppimisalueelleni: säädösvalmistelun, Maailmanperintötien ja muut kimurantit hankkeet, jotka nostattavat ja kuohuttavat tunteita ja pitävät aluemeribiologin varpaisillaan.

Äitini, professori, joka on sekä naisasianainen että uraohjus, kyselee minulta aina, onko minulla nyt tarpeeksi mahdollisuuksia edetä urallani. On ollut vaikeaa selittää, että en halua varsinaisesti edetä urallani, jos etenemisellä tarkoitetaan perinteistä ylöspäin kipuamista. Jokainen pykälä ylöspäin tarkoittaa enemmän paperitöitä ja vähemmän töitä maastossa ja minulle oikeiden ja konkreettisten asioiden parissa. Olen sen sijaan sanonut, että haluaisin edetä lateraalisesti, kasvattaa asiantuntemustani ja tietämystäni juuri tällä käytännön tasolla, jolle olen päässyt ja jossa viihdyn.

No, nyt sitä sitten edettiin lateraalisesti, 220 km kertaharppauksella.

Essi Keskinen