Perämeren meritiimissä on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut joka vuosi 1-8 vapaaehtoistyöntekijää. Vapaaehtoisia on saatu mukaan paikallisten sukellusseurojen talkoohengessä, suomalaisia ja ulkomaalaisia yliopisto- tai muita korkeakouluopiskelijoita, joiden on pitänyt suorittaa pakollinen työharjoittelu, on tullut monena kesänä kolmesta viikosta viiteen kuukauteen mittaisina pätkinä, ulkomaisia lukiolaisia on tullut muutaman viikon työharjoitteluun tai "itsenäistymisharjoitteluun", kuten he itse sanovat, TE-keskus on lähettänyt meille kotoutettavia suomen kielen kurssilaisia suomenkieliseen työharjoitteluun, ja ulkomaisia ja kotimaisia luonnonsuojeluhenkisiä ihmisiä on tullut vapaaehtoisiksi vain siksi, että he haluavat päästä konkreettisiin luonnonsuojelutöihin alueelle, jonne normaalisti ei turisti pääse eli Perämerelle.
Henkilökohtaiset motiivit vapaaehtoistyöhön ovat vaihdelleen, mutta kaikille on ollut yhteistä kova työinto ja motivaatio, halu liikkua luonnossa ja tehdä luonnonsuojelutyötä, ja meritiimin me-hengestä nauttiminen samanveroisina tiiminjäseninä palkattujen työntekijöiden kanssa.
Minä olen aina pyrkinyt ottamaan jokaisen vapaaehtoistöitä kyselevän töihin. Maailmahan on pullollaan töitä, joita varten ei kuitenkaan ole varaa palkata työntekijöitä. Ainahan tulee olemaan niin, että on sekä työttömiä, joille ei riitä palkkaa, että töitä, joihin ei riitä palkkaa, ja vapaaehtoiset liikkuvat tässä välissä. Esimerkiksi kesän maastotyöt ovat helppo nakki vapaaehtoisille: meillä on tietyt tulostavoitteet ja niitä varten on palkattu tietty määrä palkallisia luontokartoittajia, mutta koska maastotyön luonteeseen kuuluu, että mitä enemmän tekijöitä, sitä enemmän työtä saadaan tehtyä, jokainen vapaaehtoinen kantaa todellakin kortensa kekoon. Kaikessa yksinkertaisuudessaan saamme enemmän tehtyä suuremmalla määrällä ihmisiä kun kyse on fyysisestä työstä. Yksikään vapaaehtoinen ei kuitenkaan vie kenenkään palkallista työpaikkaa, koska tulokset on aina suhteutettu vain palkkatyöntekijöihin eikä rahaa kerta kaikkiaan ole määrättömästi.
Tiimini on saanut nauttia mahtavasta kansainvälisyydestä, kun vapaaehtoisia on tullut Kolumbiasta, Ranskasta, Saksasta, Hollannista, Jyväskylästä, Helsingistä, Torniosta ja vaikka mistä, näkökulmat muuttuvat ulkopuolisten perspektiivien tullessa kuvaan ja vapaaehtoiset pääsevät paikkoihin, joihin ei muuten pääse kuin omalla veneellä tai ei lainkaan ilman tutkimuslupaa. Lisäksi kaikki pääsevät toteuttamaan yhteistä intohimoa, luonnonsuojelua tai Itämeren saattamista parempaan reilaan, ja luonnossa liikkumista.
Siksi minua jaksavat vuosi toisensa jälkeen hämmentää vapaaehtoistöitä kyselevät, jotka kertovat, että minä olen ensimmäinen niistä kymmenistä, joille he ovat kirjoittaneet sähköpostia ja joka on todella vastannut heille! Että minä olen ensimmäinen, jolle soittaessaan he saavat kuulla positiivisen kannan.
Yhdessä olemme sitten ihmetelleet, miksi heitä ei oteta vapaaehtoistöihin, vaikka periaatteessa yhtiön toimintasuunnitelmassakin saattaa lukea, että vapaaehtoistyötä tuetaan. Nimensä mukaisesti vapaaehtoiset eivät aiheuta kuluja ja heistä on suuri apu. Yllättävän suuri osa Metsähallituksen vuoden töistä lepää vapaaehtoisten harteilla - on yhdessä WWF:n kanssa järjestettäviä vapaaehtoisten talkooleirejä, joilla kunnostetaan perinnebiotooppeja, on Pidä Saaristo Siistinä ry:n kanssa toteutettavia talkoita ja sitten ovat kaikki ne rengastajat ja lintutarkkailijat, jotka yksinään kulkevat määrättömät tunnit pitkin metsiä ja rantoja ja tarkkailevat ja laskevat lintuja. Eikö näiden jo vakiintuneiden vapaaehtoistöiden muotojen ulkopuolelta osata ajatella uusia vapaaehtoisuuden muotoja?
Viimeisen kuukauden aikana olen jutellut puhelimessa helsinkiläisen sukeltajan ja ranskalaisen Suomessa biologiaa opiskelevan kanssa. Molemmat haluaisivat tehdä vapaaehtoistöitä kesällä, toinen halusta pelastaa Itämeri, toinen halusta tehdä mielekäs työharjoittelu. Sukeltaja kertoi soitelleensa kymmeniin paikkoihin ja minä olin ensimmäinen, joka vastasi alustavasti myöntävästi. Opiskelija kertoi lähettäneensä kymmeniä sähköposteja, ja saaneensa viimein vinkin Metsähallituksen sisältä, että Essille kannattaa soittaa, hän ottaa vapaaehtoisia.
Ulkomailla ns. tieteellinen turismi on iso juttu. Tutkimuslaitokset ottavat joko vapaaehtoisia, jotka tulevat tutustumaan tutkimustyöhön ja tekemään muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen maastotöitä jossakin eksoottisessa kohteessa. Olen itse ollut tieteellisenä turistina Malediivien merentutkimuslaitoksella. Tein sinne vapaaehtoisena työharjoitteluni, ja se oli aivan mahtava kokemus! Miten muuten olisin päässyt laskemaan kaloja turistien sukelluspaikkojen ulkopuolisilla atolleilla tai vierailemaan saarilla, joille ulkomaalaisilla ei muuten ollut pääsyä?
Usein vapaaehtoisilta veloitetaan majoituksesta ja ruuasta, ja joissakin paikoissa he joutuvat jopa maksamaan siitä, että saavat tehdä töitä. Näin tutkimuslaitokset hyötyvät reppureissaajista ja sapattivuosien viettäjistä ja saavat vapaaehtoisten avulla töitään vietyä eteenpäin. Välillä kuulee opiskelijoiden jopa valittavan, että he eivät enää valmistuttuaan saa palkattuja työpaikkoja, kun kaikkien oletetaan tekevän vapaaehtoisesti oman alansa töitä että saavat näyttöä CV:hen. Työpaikkoja vapaaehtoisten ei toki pidä viedä, mutta koska rahoitukset on useimmissa paikoissa vedetty niin tiukalle, että vain perustyö pystytään hoitamaan palkkarahoilla, vapaaehtoiset tuovat valtavan lisäresurssin.
Minä ja tiimini jäämme odottelemaan ensi kesän meritiimin muovautumista ja mahdollisten vapaaehtoisten saapumista ja ihmettelemme, miksi niin monet muut eivät halua ottaa vapaaehtoisia töihin. Onko oletuksena, että vapaaehtoiset jostain syystä eivät olisi yhtä hyviä työntekijöitä kuin palkatut? Heillä on kuitenkin yleensä vahvempi motivaatio tehdä työtä koska heidän ei kerran ole PAKKO, ja palkallisilla kuitenkin palkka juoksee vaikka pitäisi kahvitaukoa puolet ajasta. Vai onko työpaikoilla pelko siitä, että vapaaehtoisen koordinoimiseen menisi jotenkin erityisen paljon aikaa? Silloin minä katsoisin koordinoijaa enkä koordinoitavaa, koska saapuuhan esim. maastotöihin uusia työntekijöitä joka kesä, eikä heillä välttämättä ole sen enempää tietoa työn sisällöstä kuin vapaaehtoisella. Vai onko pelkona yhteisen kielen puuttuminen? Joissakin tilanteissa se voi tietysti vaikeuttaa työntekoa, mutta esim. työpaikoilla, joissa suurin osa ihmisistä on nuoria ja kosmopoliitteja, puhutaan varmasti englantia.
Niin tai näin, on erikoista, että yksittäisille vapaaehtoisille ei anneta enempää arvoa nykymaailmassa. Esim. USAssa suuri osa luonnonsuojelutyöstä pyörii eläkeläisten vapaaehtoisten voimin - eläkeläiset vapaaehtoistyöntekijät käyvät muutamana päivänä viikossa vetämässä luontoretkiä paikalliseen kansallispuistoon tai seisomassa luontokeskuksen opastustiskin takana. Suomessa eläkeläisiä ei vielä näy kuin muutamissa kouluissa lukumummoina tai -vaareina tai sitten talkooleireillä.
Järjestötyöhän on Suomessa perinteisesti ollut vapaaehtoisten pyörittämää, mutta tämän lisäksi toivoisin, että minulle vapaaehtoistöihin hakeutuvien nuorten ei tarvitsisi lähetellä kymmenittäin sähköposteja ennen kuin tärppää.
Miksi ilmainen ei kelpaa? Ämpäreitäkin jonotetaan.
Essi Keskinen
