Etelä-Suomessa on superliikkuva kartoitustiimi!

Ja näin on 31-tiimiltä eli Metsähallituksen liikkuvalta vesiluonnon kartoitustiimiltä ensimmäinen kenttäkuukausi Itäisen Suomenlahden meritiimin kanssa yhteiseloa elellen viittä vaille paketissa. Liikkuva yksikkö on perustettu tänä vuonna, ja kolmeykkösten tehtäväkenttänä ovat kolmen Metsähallituksen eteläisimmän vesiluontoyksikön vastuualueet, ja niillä meille jyvitettyinä ne Natura -luontotyyppialueet joiden kartoituksissa on aiemmilta vuosilta täydentämisen varaa.

Meitä kolmeykkösiä on neljä, allekirjoittanut eli AnnaS, AnnaL, kovaa vauhtia suomalaistumassa oleva merentakainen vahvistuksemme Luke, sekä toinen oiva suunnittelijamme Jamina. Ja hommahan alkoi sillä, että kesäkuun alussa ensin Jamina ja reilua viikkoa myöhemmin muista hommista vapautuneena allekirjoittanut saimme ohjeet ”tuossa alueet, suunnitelkaa mitä siellä tehdään ja koska, ja haalikaa muilta tiimeiltä kamat sitä varten”. Haalimisessa olikin hiukan haasteita, mutta sopu siinäkin sijaa antaa ja käymme yhdessä ain kunnes ei käydä enää ja sitä rataa, eikös. Pitkästä virrestä lyhyesti, kamat on saatu ~kasaan (tässä kohtaa ei ole virhelyöntiä).

Roudaa roudaa roudaa. Tarvittavien varusteiden määrä on runsas, ja logistinen säätäminen on yksi monipuolisen toimenkuvan perusominaisuus. (kuva: Metsähallitus/Anna Soirinsuo)

Meritiimien työssä tämän vuoden painotus on fladoissa eli matalissa umpeenkasvavissa merenlahdissa, sekä hiekkasärkissä. Kolmeykköstiimin painotus on näistä etenkin ensimmäisissä. Olemme käyneet paikoissa joissa harva merellä liikkuja on koskaan tullut käyneeksi, mikäli asiat ovat luistaneet suunnitelmien mukaan. Fladat ovat kuitenkin erityisen tärkeitä alueita monille suojaisaa ympäristöä kaipaaville kasveille, kalanpoikasille ja vesilinnuille. Meidän kartoituksemme koskee vesistöjen luontotyyppejä, ja määritys tapahtuu droppikameralla eli kaapelin päässä laskettavalla kameralla, sekä snorklaten/laitesukeltaen. Tämänvuotisen painotuksen johdosta etenkin ensimmäistä on päästy makustelemaan enemmänkin.  

Toisinaan fladoja tutkiessa vettä näkyy veneen ympärillä – tai alla – melko niukasti. (kuva: Metsähallitus/Jamina Vasama)

Oma mielipiteeni useiden fladojen jälkeen on, että ne ovat uskomattoman kauniita, ja lajisto on paljon mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi ulkomeren kalliorannoilla. Olemme saaneet myös eräiden muiden alalla toimivien tahojen innoittamana käyttöömme aivan mahtavan fladakartoitusvälineen, sup-laudan! Eniten fladojen viehätystä nimittäin vähentää potkurin tai snorklaajan pöyhäisemä pohjamuta, ehkä universaaleimmin fladojen perusominaisuuksia kuvaava ominaispiirre. Pehmeääkin pehmeämpi pohja.

Fladojen eliöstön hienouksia ovat Itämeren oloissa suuri lajimäärä, omasta mielestäni etenkin näkinpartaisten heimoon kuuluvat erikoisen näköiset juurettomat kasvit. Kuvassa Chara tomentosa eli punanäkinparta. (kuva: Metsähallitus/Anna Soirinsuo)

Piilokuva-arvoitus: löydä sirokatkarapu ja leväsiira rakkolevän, nykyisin virallisesti rakkohaurun, päältä (kuva: Metsähallitus/Anna Soirinsuo)

Ulkomerellekin on päästy, sillä Sandkallanin eteläpuolisten merialueiden Natura-alue ulkoisten aluevesiemme rajapinnassa kuului myös 31-tiimin vastuualueisiin. Hyvän kelin päivänä lähdettiin kahdella veneellä, käytössämme kotkalaisten Asterope sekä kuvassa komeileva kolmeykkösille korvamerkitty Arenaria aka Kulta Rakas, kohti aavaa. (kuva: Metsähallitus/Jamina Vasama)

Hylkeitäkin nähtiin Utgrundetin matalalla, mutta eivät osuneet kameran linssiin. Pohjalla asusti sen sijaan paljon pienempää eliöstöä, mistä tehtiin sukeltaen kasvillisuuslinja ja otettiin Kautsky-pohjaeläinnoutimella näytteitä. Kuvassa helpommin kuvattava kuivapukuhylje (allekirjoittanut) linjalla. (Kuva: Metsähallitus/Anna Lyssenko)

Kaikki 31-tiimin tavoitealueet saatiin kartoitettua, tästä on hyvä jatkaa! Kiitos Kotkan tiimille, ikävä tulee mutta syksyllä nähdään eikös.

Terveisin AnnaS, 31 kuittaa. 

Tietoa kansalle

Krunnien säätiön sidosryhmät ihmettelemässä SEAmBOTH-hankkeen videokuvausvälineistöä.

Ennen juhannusta työsähköpostiin kilahti heinäkuuksi kahden päivän kutsu Krunniin. Kutsun oli lähettänyt Maakrunnin säätiön hallituksen puheenjohtaja. Tarkoituksena oli ”tavata jälleen Krunnien kivikoissa” ja keskustella, mitä vuodessa on tapahtunut, jutella suojelualueen tulevaisuudesta ja yleensäkin tutustuttaa sidosryhmät Ulkokrunnin upeaan luontoon.

Minä kerroin, että tiimini on joka tapauksessa tekemässä maastotöitä Ulkokrunnissa ja että tulisimme mielellämme esittelemään tekemäämme työtä ja vasta alkanutta Interreg Nordin rahoittamaa Rajaton Perämeri – SEAmBOTH –hanketta. Säätiöstä ilahduttiin ja otettiin tarjous vastaan.

Tuulisena päivänä meritiimi marssii metsän halki Ulkokrunnin eteläpäätyyn tekemään kahlauslinjoja.

Sateisena ja tuulisena heinäkuun päivänä Iin meripelastusseura kuljetti kutsun vastaanottaneet Pihlajakariin, Ulkokrunnin eteläpuolelle. Kutsuttujen sidosryhmien listalta löytyivät Metsähallituksen lisäksi mm. Oulun yliopisto, Perämeren tutkimusasema, Iin kaupunki, Meripelastajat, Meritaito, ELY-keskus jne. Bunuksena saimme vielä SUP-laudalla Virolahdelta kesäkuun alussa lähteneen nuoren miehen, jonka määränpää oli Tornio (https://www.facebook.com/rannikko2017/ )

Kerroin porukalle siitä, mitä minä teen työkseni, mitä tiimini tekee kesäisin, miksi keräämme meriluontotietoa ja mitä uutta SEAmBOTH-hanke tuo tullessaan. Näytimme Johannan aikanaan tekemiä hienoja maastokelpoisia, laminoituja esittelytauluja ja laitoimme vasta tehtyjen kahlauslinjojen muistiinpanot kiertämään. Lopuksi sain aplodit ja ison määrän mielenkiintoisia kysymyksiä vastattavakseni.

Metsähallituksen SEAmBOTH-tiimi, Maakrunnin säätiön hallituksen väkeä, Perämeren tutkimusaseman avustajia ja SUP-laudalla Virolahdelta meloskellut seikkailija.

Seuraavana päivänä delegaatio kävi vielä tutustumassa tiimin laitteisiin Perämeren tutkimusasemalla, missä olemme pitäneet maastotukikohtaa pian neljä viikkoa. Esittelimme HD-kameraa, sukellusvarusteita, mikroskopointia ja Maia-veneen.

Väki vaikutti kiinnostuneelta ja kyseli lisää. Kertoi että teemme hyvää ja mielenkiintoista työtä. Kiitteli kovasti.

Essi esittelee meritiimin töitä ja kansa tutkii mm. Ulkokrunnin teemoitettua eliöyhteisökarttaa.

Tällaiset sidosryhmätapaamiset ovat omasta mielestäni äärimmäisen tärkeitä. Työskentelemme yksityisellä suojelualueella säätiön hallituksen luvalla, yövymme Oulun yliopiston Perämeren tutkimusasemalla, teemme yhteistyötä Meripelastusseuran kanssa, olemme kollegoja ELY-keskuksen työntekijöiden kanssa, käytämme Meritaidon tietoja ja välillä heidän apuaankin ja Iin kaupunki käyttää keräämiämme tietoja suoraan merialuesuunnitteluun. Minun on hyvä tietää, kuinka muut voivat hyötyä keräämistämme datoista, ja muiden on hyvä tietää, millaista dataa me keräämme.

Mikroskooppinäytteetkin kiinnostivat Krunnien luonnonsuojelualueen sidosryhmiä.

Toivon jokaisen Krunnilla vierailleen menevän illalla tyytyväisenä kotiinsa, kertovan puolisolleen ja perheelleen SEAmBOTH-hankkeesta ja Metsähallituksen meritiimistä, kertovan huomenna tai loman jälkeen töissä kollegoilleen, ja kollegoiden taas kertovan meriluonnon kartoituksen ilosanomaa vielä eteenpäin. Kun sana leviää, yhä useampi meriluontotietoa tarvitseva tietää, mistä sitä löytyy tai keneltä kysyä, ja me tekijät puolestaan opimme, millaista tietoa tarvitaan ja missä muodossa.

Tieto on kaksisuuntaisen moottoritien keskellä oleva tietulli - kummastakin suunnasta täytyy päästä suoraan tullille ja kaistojen johtaa samoihin päämääriin.

Essi Keskinen

Rahmona ja Mikko matkalla työpaikalle.

Vironlahdelta puoltatoista kuukautta aiemmin lähtenyt SUP-lauta, joka jo edellispäivänä pääsi perille Tornioon.

En av fyra överlevde

Jag är relativt beroende av min arbetstelefon. Inte psykiskt men för att ta hand om allt mer och mindre viktigt. Telefonera kan jag med min egna telefon vid behov, men arbetstelefonen behöver jag för att ta bilder och för att komma till min epost. Säkerhetsaspekten som telefonen innebär går inte heller att överse. 

På måndagen startade vår fältsäsong helt på allvar. Vi skulle bo ute på Fäliskär hela veckan och inventera de flador som låg på nära håll. Vi var tre personer och en fullpackad båt, vinden var hård och vägen lång. Jag hade båda mina telefoner innanför räddningsdräkten men tänkte, att det vore nog bäst att ha dem framme någonstans nära ifall något skulle hända. Jag tyckte att Jaakkos vattentäta lilla påse verkade som en ypperlig idé och lade mina telefoner i hans påse. När vi äntligen kom fram till Fäliskär märkte han att påsen hade flera deciliter vatten i sig. Vi kollade våra telefoner (hans två stycken var också där) och kunde konstatera, att ingen av de fyra telefonerna fungerade. Jag som hade tänkt, att en vattentät påse skulle vara den bästa förvaringsplatsen. Ursprungligen var ju telefonerna i min jackficka under räddningsdräkten, men den platsen skulle inte ha varit alls något bättre. Jag undrade under hela resan till Fäliskär varför jag frös så mycket. När jag tog av mig räddningsdräkten var det klart, jag var dyblöt. Telefonerna skulle inte heller ha överlevt under den ”vattentäta” räddningsdräkten.

Jag gillar livet utan telefon. Jag förstår inte varför man skall kunna nå mig 24/7 (utom såklart med arbetstelefonen). Och det att inte ständigt behöva kolla ”viktiga” och oviktiga nyheter är jätte avslappnande. Men. Utan telefon blev inga spontana bilder tagna av vår fältvecka, inga uppdateringar på instagram gjordes, inga väderleksrapporter lästes och inga ärenden kunde skötas. Privatlivets ärenden sköttes likaså lite. Där vi sovde fanns en sladdtelefon som kunde användas. Först fick jag ringa till 118 och fråga efter telefonnummer hit och dit så, att jag skulle kunna anmäla åt alla som saken berör, att vi inte kan nås på hela veckan. Nuförtiden kan jag bara ett ända nummer utantill (förr kunde jag massor), och jag visste inte tillhörde det min mamma eller pappa J.  

Det var definitivt avslappnande, att jag inte hade behovet att kolla upp mina telefoner so ofta (dvs inte alls). Veckan gick relativt bra och vi besökte ett par fina och intressanta flador. Vi börjar hitta en rutin på det hur vi skall sköta arbetet så effektivt som möjligt, och jag ser framemot de följande veckorna.

Dock utan extra spänning slapp vi inte undan. Båten vi kör med ”som redan en gång har sjunkit”, tyckte att den skulle börja ta in lite extra mycket vatten. Jaakko och Ella var ute på en flada för att göra växtlighetskarteringar och när de skulle ta sig tillbaka märkte Jaakko, att bakluckan i båten var full med vatten! Det handlade om över hundra liter som han fick tömma ut med ett ämbar. De kom tillbaka till Feliskär men bakluckan hade börjat fyllas igen. Proppen i båten verkade lös och hur mycket vi än tömde vatten ur luckan kom det alltid bara mer och mer. Ingen av oss ville köra tillbaka till fastlandet 1,5h med denna båt och det ända alternativet var att ta båten upp på land. Enklare sagt en gjort då vi inte hade en vinsch eller något annat dylikt att få båten upp med. Det krävde sex personers krafter för att få lilla Stormsvalan på land. Då den äntligen kommit upp, efter en lång tids försökande, låssade bottenproppen av en liten berörning. I båtens baklucka hittade vi en hel del gamla bottenproppar och beslöt oss för att välja ut den som verkade bäst och försökte vår lycka. Stormsvalan kom i vattnet med efforten av bara tre personer (två räckte inte till) och bottenproppen släppte inget vatten på flera timmars tid. Vi beslöt oss att åka tillbaka till fastlandet och inget nytt vatten  kom in i luckan under båtresan. Nu är spänningen stor när vi skall återvända till båten.

- Roosa

PS. En telefon beslöt att dock börja fungera ett par dagar senare dvs en av fyra överlevde

Flygbilden visar den tydliga tröskeln       Bild: Jaakko Haapamäki

Off we go för att inventera   Bild: Roosa Mikkola

Med hjälp av drönaren har man även bättre koll på det som snorklaren gör i vattnet   Bild: Jaakko Haapamäki

Detta är ett helt annat perspektiv än vad snorklaren har    Bild: Jaakko Haapamäki

Fiskyngel trivs i de varma skyddade fladorna    Bild: Roosa Mikkola

Sukeltaminen on seksikästä

Antti Heikinmatti YLEltä haastattelee.

Nyt tunkee meribiologi Essi Keskistä joka tuutista! Ensin pääsin kansalliseen telkkariin Hossan kansallispuiston siivellä esittelemään sukellusta ja hämmentävästi myös suppilautailua. Satuin vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan eli hoitamassa BioBlitzin eli lajirallin vedenalaisosuuksia kansallispuiston avajaisviikon juhlahumussa.

http://areena.yle.fi/1-4142147 Lähetys alkaa n. 40 minuutin kohdalta.

Viime viikonloppuna Perämeren kansallispuistossa järjestettiin sukellustalkoot, joihin osallistui paikallisia sukeltajia. Vedenalainen luontopolku laitettiin paikoilleen ja YLEn toimittaja ehätti paikalle. Pääsin ensin suoraan radiolähetykseen aallonmurtajan nokasta ja illalla lähetys vielä toistettiin.

https://yle.fi/uutiset/3-9716358

Kun toimittaja nyt kerran pääsi kansallispuistoon asti, tehtiin samalla juttu SEAmBOTHista eli rajat ylittävästä vedenalaiskartoitushankkeesta, jonka Interreg Nord rahoitti. Sovittiin, että koska tämä on seuraavan kolmen vuoden asia eikä sinänsä päivän päälle ajankohtainen, jutun voi lähettää sopivassa välissä joskus myöhemmin että kansa ei saa ähkyä sukelluksesta.

Yllätys oli suuri kun pari päivää sitten alkoi tulla tekstiviestejä sukulaisilta, jotka olivat bonganneet minut YLE Lapin uutisissa.

http://areena.yle.fi/1-4183417

Sukellus ja vedenalaiset kartoitukset on edelleen mediaseksikäs aihe. Se on laji, jota suurin osa ei ole koskaan kokeillut, joka vaatii erityistaitoja ja -koulutusta, ei ole erityisen halpaa ja vaatii panostusta. Monella ei ole mitään käsitystä siitä, miltä meren pinnan alla Itämerellä näyttää - moni on nähnyt vain BBC:n ja muiden ulkomaisten dokumentintekijöiden kuvauksia koralliriutoilta ja muista eksoottisista paikoista.

Itämerellä ja erityisesti Perämerellä on erilaista, ja ehkä sukellus on siksikin jännittävä aihe. Ja kun kerran olen ryhtynyt olemaan meribiologin kasvot täällä Perämerellä, anti mennä sitten vaan! Nettiuutisen kuvaan päädyin sukellukseen tarkoitetussa aluspaidassa kun kuvittelin jutun olevan menossa radioon.

Jos jo kyllästyit meribiologi Keskisen ainaiseen sukeltamiseen, ei tarvitse odottaa kuin talveen - kyllä minä taas häviän eetteristä kun jää peittää työpaikan.

Essi Keskinen

Suurten tunteiden tulkki

Meri saa aikaan tunteita. Meri kaivaa meistä esiin tunteita. Meri heijastelee suuria tunteita.  Kuukausi sitten kirjoitin valtavasta vapaudentunteesta ja  siitä riemusta,  kun pääsin pitkästä aikaa merelle http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2017/06/oodi-vapaudelle.html

Varusteet kuivumassa toimistolla sen jälkeen kun meri on kastellut kaiken kovassa tuulessa ja sateessa.

Viime viikkoina meri on herättänyt paljon muitakin tunteita. Eilen aamulla koin puhdasta kauhua, kun lähdimme 11 m/s pohjoistuulessa Ulkokrunnin pohjoiseen avautuvasta lahdesta Maia-veneellä merelle. Poijun paino on edelleen hukassa, ja Maia oli kahdella ankkurilla ja yhdellä kettingillä ankkuroituna matalikolle. Tutkin illalla kolmea eri merisäätiedotetta, joista kaksi ennusti tuulen nousevan vasta puoliltapäivin ja yksi ennusti sen nousevan 9 m/s pohjoistuuleksi jo aamulla. Koska ilta venyi myöhäiseksi, päätimme luottaa myöhäisempien tuulivaroitusten ennusteeseen ja lähteä aikaisin aamulla eikä yötä myöten kotiin.

Maia on ankkurissa kun poijusta katkesi kettinki, ja lastaaminen hoidetaan Pirkalla.

Aamulla taivas oli mustanpuhuva ja meri vaahtosi valkoisena. Merisää kertoi, että tuulta oli jo aamuseitsemältä 11 m/s. Tavarat saatiin Pirkka-alumiiniveneellä kahlattua Maian kupeelle ja nosteltua kyytiin metrisessä aallokossa. Lähteminen oli lievästi sanottuna jännittävää - ankkurit irrotettiin yksi kerrallaan ja kaksi miestä veti Maiaa niin syvälle kuin pystyivät. Potkuri veteen ja miehet laitojen yli veneeseen, koska perästä ei enää voinut nousta kyytiin kun potkuri jo pyöri. Olin kauhuissani, varma että jonkun sormi jää jonkin väliin, potkuri iskee jotakuta ohimoon, Maia hyökkää päälle, jotakin painavaa tai täysin korvaamatonta putoaa veteen tai Maia iskeytyy kiveen aallokossa. Kaikki meni kuitenkin hyvin, kaikki saatiin hoidettua ja pääsimme maihin. Kauhu jätti suun kuivaksi ja tykyttävän päänsäryn mutta myös syvän huojennuksen tunteen kun kaikki kuitenkin järjestyi.

Pirkka lähdössä pakoon ukkosmyrskyä.

Tiistaina adrenaliini sai vallan. Tiedän, että "adrenaliini" ei ole tunne, mutta siltä se kuitenkin tuntui. Pirkka oli töissä toisella saarella näköetäisyydellä, tytöt kahlasivat toisella näköetäisyyden saarella, ja minä olin Maian ankkurivahtina tulkitsemassa videoita. Kaikista säätiedotteista huolimatta horisonttiin ilmaantui äkäisenmusta ukkospilvi, joka alkoi lähestyä matalalla jyminällä ja kovalla vauhdilla. Molemmilla etätiimeillä oli vedenkestävä venepuhelin matkassaan, mutta minun vuosien ikäinen iPhoneni ei suostunut lähettämään evakuointiviestejä! Sen akkukin kestää vain tunnin ilman lataamista, joten jouduin roikuttamaan puhelinta invertterin perässä koko ajan. Yritin soittaa (kenttää oli), mutta puhelut eivät yhdistyneet. Vihdoin viimein sain Pirkan kiinni ja se lähti evakuoimaan tyttöjä saarelta. Pääsimme juuri maihin kun aivan valtava ukkosmyräkkä salamineen ja mahtavine jyrinöineen kävi päälle, käsittämätön kaatosade alkoi ja meri vaahtosi valkoisena. Ville ja minä ankkuroimme Maiaa kaiken tämän luonnonnäytelmän keskellä, yritimme saada ankkurin pitämään kun Maia tempoi joka suuntaan ja vettä tuli sekä merestä että taivaalta. Välillä tunsin jopa vihaa ja kiukkua, kun kaiken täytyy koko ajan olla niin hankalaa! Miksei mikään voi onnistua tänä kesänä helposti?!

Maia ankkurissa ukkosmyrskyn jälkeen.

Turhautumista olen kokenut sukeltaessani kerta toisensa jälkeen kadonneen poijunpainon perään kun kaiussa näkyneet "painot" ovat osoittautuneet kiviksi.

Viime viikolla tunsin sekä pohjatonta surua että pelkoa. Tuuliennusteen mukaan illalla piti olla lähes tyyntä 1-2 m/s. Maia jätti Pirkan tekemään töitä avoimelle merialueelle ja lähti maihin hakemaan poijua. Jonkun ajan päästä puhelin soi ja Pirkalta ilmoitettiin, että tuuli oli kaikista ennusteista huolimatta äkkiä nostanut vaahtopäät merelle ja pienen aluksen piti lähteä kohti lähintä saarta. Lupasin tulla noutamaan Pirkan ja veneilijät niin pian kuin pääsemme poijunhakureissulta. Matkan varrelta laitoin viestejä Pirkan venepuhelimeen ja yritin soittaa, mutta sieltä ei vastattu. Näin mielessäni kauhukuvia nurinkääntyneestä Pirkasta ja meren pohjalla makaavasta repusta, jossa puhelin on, pinnalla pelastautumispuvuissa kelluvista Villestä ja Essi L:stä. Huoli painoi suunnattomana, minä vastuullisena olin jättänyt miehistön vaaralliseen tilanteeseen.

Maia ankkurissa.

Kun vihdoin viimein Pirkka saatiin puhelimen päähän ("emme tulleet ajatelleeksi että joku soittaisi, puhelin oli repussa, eihän meillä ollut mitään hätää"), koin niin valtavan huojennuksen siitä että mitään ei ollutkaan tapahtunut, että en tiedä, olenko juuri koskaan ollut niin helpottunut mistään. Pirkka oli hyvin päässyt saaren suojiin ja putputteli sieltä meitä vastaan. Saimme Essi L:n ja Villen kyytiin ja Pirkan hinaukseen ja lähdimme kohti Ulkokrunnia. Äkkiarvaamatta iski vielä yksi tunne - suru. Ystäväni nukkui pois juhannuksena, ja vasta nyt mieleen jotenkin iskeytyi, että hän ei ole enää tulossa takaisin. Essille ja Villelle ei ollut käynyt kuinkaan, he tulivat takaisin, mutta ystäväni ei. Alkoi itkettää, ihan kamalasti. Ei pystynyt auttamaan. Ajoin Maiaa ja itkin poismennyttä ystävää. Aurinko oli laskemassa, ilta oli kaunis, meri kiilteli. Tuuli nostaa joka tapauksessa usein kyyneleitä silmiin.

Meri itsessään ei välttämättä aiheuta kaikkia näitä tunnekuohuja, mutta nostaa niitä esiin.

Essi Keskinen

Pirkka, merten uljas alus!

Pirkka, joka sai nimensä Pirkka-tonnikalapurkista.

Miksei aina voi olla tällainen sää?!?

Evästauko.

Maian lastaamista kerrankin tyynessä!

Hyttysjahti illalla ennen nukkumaanmenoa. Missään muualla hyttyset eivät kestä tuulta, sadetta ja suoraa auringonpaistetta kuin Krunneilla! Missään muualla ne eivät ole yhtä kestäviä ja rohkeita! Missään muualla ne eivät pistä goretexin läpi!