Sumppia, sedimenttiä ja sukellusraivoa Alastalon fladassa

Saaristomeren meritiimin Kustavi-visiitin aikana syntyneen Volter Kilpi -innostuksen johdosta tämä blogiteksti kertoo lievästi väritetyn version yhdestä lyhyestä hetkestä Kustavin seudulta:

Naruttaja huikkaa sukeltajalle varovasti: ”Miten meni?”, vedettyään tämän jo melkein veneelle asti sukelluslinjan päätepisteeltä. Varovainen asenne kumpuaa lähinnä parista sukelluksen aikana narua pitkin pinnalle välittyneestä raivoisasta nykäisystä, jotka narutuskielellä tarkoittavat ”lisää narua”. Tietäähän naruttaja itsekin kokeneena sukeltajana, että jos narun avulla käytävän keskustelun sanavarasto ei olisi rajoittunut muutamaan sukelluksen kannalta tärkeään merkkiin olisi viesti päättynyt useampaan kovalla äänellä lausuttuun voimasanaan.

Sukeltaja hengittää syvään ennen naruttajalle vastaamista. Sukeltajalla on vielä kirkkaana mielessä sukelluslinjan loppupään ikävien olosuhteiden aiheuttama ärtymys, jota sukeltajanraivoksikin joskus kutsutaan. Tuulen vaikutuksesta narutusnaruun kohdistuva voima saattaa joskus vetää sukeltajaa kauemmas arviointiruudulta ja mutaiselta pohjalta pöllähtänyt pilvi voi peittää näkyvyyden lähes kokonaan. Voihan sukeltajanraivo syntyä muistakin tekijöistä, mutta tällä kertaa narutusnarun ja pöllähtelevän pohjan yhdistelmä riitti saattamaan sukeltajan kiihkon partaalle viimeisten arviointiruutujen kohdalla. Useimmiten paras lääke sukeltajanraivoon on hengityslaitteen pois otto pinnalle päästäessä ja muutama syvempi henkäys paineistamatonta ilmaa. Lähestyessään venettä sukeltajan pahin ärtymys katoaa metri metriltä ja suupielet nousevat vähintään neutraalille tasolle.

Meriajokasniittyä hiekkapohjalla Hummelskärissä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

”Miten meni?” on varsin tyypillinen kysymys sukelluksen jälkeen. ”Riippuu tietysti siitä mihin vertaa”, sukeltaja ajattelee itsekseen. Eihän tämä suhteellisen rehevöitynyt tähkä-ärviän, karvalehden ja ahvenvidan hallitsema lahti ollut keskinkertaisuudessaan mitään verrattuna esimerkiksi hiekkapohjalla rehottavaan meriajokasniittyyn. Sukeltaja matkaa mielessään jo kirkasvetiselle lähdepohjaiselle fladalle, jossa punanäkinparta säteilee auringon paisteessa punaisen ja oranssin eri sävyissä. Punanäkinpartafladalta sukeltajan mentaalimatka jatkuu kirkasvetiselle hiekkapohjan mukulanäkinpartaisten ja kivillä kasvavien rakkolevien hallitsemalle väriloistossaan lähes trooppiselta vaikuttavalle Selkämeren ulkosaariston lahdelle. Sukeltajan unelmoinnin keskeyttää korvia vihlova narina, joka syntyy naruttajan vääntäessä sukellustikkaat veteen.

Punanäkinparta (Chara tomentosa) viihtyy kirkasvetisessä matalassa lahdessa. Kuva: Joonas Hoikkala/Metsähallitus.

Niin tosiaan muistaahan sukeltaja myös tehneensä linjan peltojen ympäröimän pitkän sisälahden päässä, jossa veden sameudesta johtuen valoa riitti vain kolmen metrin syvyyteen ja olemattomassa näkyvyydessä pohjan huomasi vasta tömähtäessään siihen. Tai oikeastaan pohjan muta oli niin hyytelömäistä, että siihen upposi. Kasvillisuuttahan tuolta lahdelta ei löytynyt ja syvyystiedotkin oli kirjoitettava sokkona. Ikävää oli myös lahdilla joille tuuli on painanut kymmenien senttien kerroksen irtonaista rihmamaista levää. Kasvillisuuden löytämistä levämassan alta hankaloittaa entisestään irtolevien siirtelystä pöllähtelevä mutainen pohja.

Toisaalta muistaahan sukeltaja myös antaneensa varsin voimallisia ”lisää narua”-viestejä pinnalle tietäen, että naruttaja ei pientä ärtymystä voi olla huomaamatta. Mutta miksipä sitä enää pinnalla pienistä ruikuttamaan. Valmistautuessaan kapuamaan takaisin veneeseen sukeltaja vastaa naruttajalle: ”Hyvi. Onks kahvii?”

Teksti: Joonas Hoikkala, luontokartoittaja.

Mukulanäkinpartoja (Chara aspera) ja rakkolevää Säpin rantavedessä. Kuva: Joonas Hoikkala/Metsähallitus.

Hyvin palvellut

Sadan metrin lasikuituinen mittanauhakela on meribiologille tärkeä työväline. Mitta vedetään rannasta ulospäin tai fladan tai lahden poikki ja kasvillisuus tarkastetaan mitan molemmin puolin osapuilleen kymmenen metrin välein joko sukeltamalla, snorklaamalla tai kahlaamalla vesikiikarin avulla.

Hyviä mittakeloja on harvassa. Kun sellaisen löytää, siitä kannattaa pitää kiinni. Osa keloista ruostuu saman tien, osasta katkeaa kampi heti, osa menee parin käyttökerran jälkeen niin täyteen hiekkaa että mitta ei enää kelaudu takaisin. Osa katkeaa helposti.

Vuonna 2007 onnistuin ostamaan kaksi erinomaista mittakelaa. Toinen on vielä jäljellä ja toinen jättäytyi eläkkeelle vasta tänä kesänä.

Kela oli oireillut jo pitkään. Sen sisäänkelaaminen oli ollut kerta kerralta vaivalloisempaa. Tekniikkakaan ei enää auttanut, oli pakko käyttää voimaa. Kymmenen senttiä oli katkennut nollapäästä.

Vihdoin päätimme yhteisvoimin että hyvin palvellut mittanauha pitäisi päästää hyvinansaitulle eläkkeelle. Linda ja Lari veivät mitan viimeiselle työkeikalleen kauniiseen Larsmoon Kokkolan saaristoon.

Päivä oli aurinkoinen ja suhteellisen tyyni. Linnut lauloivat ja vesi liplatti. Mitta vedettiin viimeistä kertaa auki erääseen fladaan.

Kasvillisuuskartoituksen jälkeen mittaa ei enää edes yritetty kelata takaisin rullalle. Ansioitunut työväline kerättiin pois maastosta ja se sai viimeisen leposijan Ruotsalon omakotitalon jäteastiasta.

Saa nähdä, pärjäävätkö edelliskesänä pestin saaneet nuoret mittakelat yhtä hienosti kuin tämä veteraani.

Essi Keskinen

Mitta viimeisellä työkeikallaan.

Työ on suoritettu, on aika lähteä eläkkeelle.

Fladaa kartoittavan tiimin työvarustus - ämpäri, näytepusseja, vesikiikari, kirjoitusalusta ja tärkeät mittakelat.