Yhteistyöllä loppuun saakka

Vuotava soutuvene kulkee näppärästi moottoroidulla lautalla.

"Hyvä ruoka, parempi mieli", tietää Atria. Tällä strategialla olen edennyt jälleen yhden maastokesän loppuun saakka tehden ruokaa koko tiimille joka ilta.

Maastokesä huipentui keskiviikkona jo perinteeksi tulleeseen Pohjanlahden meritiimin maastokauden lopettajaiskokoukseen Raippaluodossa Finngrundetilla. Saamme käyttää upeaa natura-alueella sijaitsevaa yksityismökkiä talkootyötä vastaan ja juhlistaa hyvin sujunutta maastokautta kokoustaen, saunoen ja syöden.

Finngrundetin mökkimiljöö.

Tämän vuoden talkoohommina oli puunpilkonnan lisäksi vuotavan soutuveneen kuljetus lähemmäs laituria. Veneessä oli päänmentävä reikä joten hinaamaan sitä ei voinut ryhtyä. Tiimin yhteispähkäilyn jälkeen vene päätettiin nostaa lautalle ja kuljettaa paikoilleen sen kyydissä. Homma toimi ja vene saatiin oikeaan paikkaan.

Myös seitsemän ruokalajin kattaus kahdelletoista hengelle hoitui yhteistyöllä. Sekä ruokien esillepano että itse tekeminen sujuivat yhdessä ja kaikki osallistuivat tiskaamiseen ja astioiden viemiseen paikoilleen.

Juhlapöytä on katettu.

Yhteinen juhlapäivällinen ja sitä edeltävät talkoot summaavat hyvin yhteen tämänkin kesän menestyksen salaisuuden: yhteistyön. Meritiimiä ei turhaan sanota tiimiksi - yksin ei pysty tekemään mitään ja kaikkeen tarvitaan vähintään kaksi henkeä,yleensä vielä enemmän.

Kun koko tiimi puhaltaa yhteen hiileen, saadaan paljon aikaiseksi. Tämän maastokesän saldo koko joukkueelta lienee reilut 1000 vedenalaista videota, vajaat 1500 kahlattua pistettä, reilut parikymmentä kartoitettua fladaa ja parisenkymmentä sukelluslinjaa. Noin karkeasti arvioituna. Uhanalaisia kasvejakin löydettiin vajaalta 40 eri alueelta.

Kiitokset koko Pohjanlahden mahtavalle meritiimille 2016! Kerätkää voimia talven ajan ja toivottavasti näemme taas ensi kesänä!

Essi Keskinen

Lakritsikastiketta ja halloumia, kalaa syövillä lakritsikastiketta ja pikapaistettua lohta. Kaadappa lasiin Pinot noir-rypälettä ja ihmettele, miten hyvin se sopii lakritsakastikkeen kera!

Halloumia ja granaattiomenasiirappia.

Kurpitsaa ja vuohenjuusto-timjamimoussea.

Kesän toistaiseksi viimeiseltä sukellukselta tulossa.

Ammattisuppailijat



Kesä Kotkan meritiimissä on ollut merestä kiinnostuneen biologiharjoittelijan unelmien täyttymys.Tällainen työ, jossa saa kesällä olla ulkona ja nauttia mielettömistä maisemista ja meren aaltojen liplatuksesta ja tutustua vedenalaiseen maailmaan, on kuin onkin uskomaton. Olen koko opiskelijaurani ajan haaveillut tällaisesta työstä ja uskoin sen olevan tavoittamattomissa vielä monta vuotta.

Itäisen Suomenlahden meritiimi: Asterope, Mya ja Arenaria + myö

Kesä on pitänyt sisällään snorklausta, soutamista, roudaamista, aurinkorasvaa, sadevaatteita, aika tosi kovaa kulkevia veneitä, SUP-lautailua ja vähän mutaakin. Kohdattu lajisto on myös ollut monipuolinen: harmaahaikara, jalohaikara, pari kumiankkaa, melkein etelänkiisla, mutta ainakin ruokki, kurkia, joutsenia, halleja, lehmiä, ampiaisia, kotiloita, kymmenpiikki sekä tietysti näkinpartaisia, vitakasveja ja vesisammalia!



Kasvinäytteitä ja sammalia (Drepanocladus aduncus)

Tänä kesänä kohteenamme ovat erityisesti olleet matalat lahdenperukat ja fladat. Tämä on vaatinut tutkimussukeltajilta kärsivällisyyttä – etenkin huonossa näkyvyydessä. Usein sukelluslaitteilla sukeltaminen ei näin matalissa vesissä onnistu. Kesä onkin ollut erityinen snorklauskesä ja uusien menetelmien kokeilua. Kesän hittituote on ollut SUP-lauta, joita hankittiin kaksi hyvin matalien kohteiden kartoituksen tueksi. Ne nimettiin Tyyniksi ja Lauhaksi, tuomaan hyvää säätä ja tyyntä ilmaa päiviimme. SUP-laudalla veneen syväyksen tuottamaa ongelmaa ei ole, ja muutenkin pääsee mukavasti liikkumaan kevyesti melko isollakin alueella. Laudalle hankittiin ”ostoskori”, eli laakea vati, tavaroiden säilytykseen ja klipsejä eri asioiden kiinnittämiseen sekä tietysti harava vesikasvien haromista varten. Aika pätevää, vai mitä!



SUP-lauta on ollut ehdoton tämän kesän hitti! Se toimii sukeltajan apuna, tavaran kuljettamiseen, snorklaajan kelluttajana erittäin matalassa vedessä (n. 10 cm) ja miksei joogamattonakin!

Kesän mieleenpainuvimmat paikat ovat olleet tyyni avomeri Luodematalilla ja Länsiletolla Kotkan majakan lähistöllä, ukkosen uhkaaman Pernajanlahden Gerbyvikenin satumaisen hienot täysin pyöreät sinikaislakeitaat ja kirkas lumpeenkukkien täyttämä vesi sekä surkuhupaisa Vedaviken.

Gerbyviken

Luodematalat

Päivä Vedavikenillä on jäänyt erityisesti mieleen. Oli tuulinen torstai, ja työt oli tehtävä maista käsin. Päätimme jakautua kahteen kahden hengen tehotiimiin ja kartoittaa kaksi fladaa lähellä toisiaan. Henna ja Maiju saivat työvälineikseen SUP-laudat ja me Emmin kanssa pakettiauton ja sillä kuljetettavan (”melko” painavan) kumiveneen. Juju olikin siinä, että suppailijat saivat laiturin, ja me kumiveneilijät yli 100 m kivistä ja kantoista pöheikköä ja ruovikkoa. Tie veden äärelle oli raskas ja turhauttava kuntoilusuoritus, mutta selvisimme siitä kahden hengen voimin ja voittajafiiliksellä. Heti veneeseen päästyämme alkoi kuulua suloista veden helinää kun sade rikkoi sinä hetkenä tyyntä vedenpintaa.



Vedaviken: Meidän auto melkein näkyy vielä... Seuraavaksi tullaan läpi kumiveneen kanssa! Kuvassa Emmi ei tiedä pitääkö itkeä vai nauraa. Päätettiin nauraa, oli hauskaa!

Kantoon vaan! Hop! Allekirjoittanut irvistää.

Tilit suppailijoiden kanssa tasaantuivat kun me saimme pitää ruokataukoa lämpimässä pakettiautossa sateelta suojassa ja heidän linssikeittonsa laimeni hyvää tahtia retkeilypöydän ääressä.

Maijun linssikeitto laimenee vesisateessa :( Taustalla kadehdittu laituri.

Samalla viestittelimme tiiviisti myös kahden kaupungissa töitä tekevän lurjuksen kanssa, jotka päättivät lähteä kakkukahveille oikeaan kahvilaan tauon aikana...

Petra ja Jamina ovat tyytyväisinä sadepäivää paossa Porvoossa höttösten ja kahvikuppien äärellä. Mokomat lurjukset!

Tämän kesän opetusten kärkipäässä ovat olleet kärsivällisyys ja joustavuus. Suunnitteluun kuluu paljon aikaa ja se voidaan syystä tai toisesta aloittaa useaan kertaan alusta. Lopulta kuitenkin asioihin suhtautumalla riittävällä joustavuudella työt tulevat tehdyiksi ja mieli pysyy hyvänä. Aikataulut voivat venyä pitkälle, mutta tämä onkin työ, johon on sitouduttava käytännössä koko kesäksi.

Nyt harjoitteluni lopussa voin ylpeänä kertoa, että olen hyvin oppinut veneilystä ja navigoinnista, murtovesikasveista – ainakin matalien lahtien ja fladojen osalta – levistä ja pohjaeliöistäkin, olen oppinut monia tutkimusmenetelmiä ja lennättämään kamerahelikopteria sekä minusta on kehittynyt kätevä SUP-lautailija. Näiden taitojen lisäksi sain mahdollisuuden tutustua erityisesti vesisammalien lajitason määritykseen (tosin sillä tuloksella, että voin myöntää osaavani tunnistaa yhden lajin: luhtasirppisammalen (Drepanocladus aduncus) - mutta sen erinomaisen hyvin).

Suolapunka (Samolus valerandi L.) kuuluu
Suomen uhanalaisiin lajeihin.

Kesäterveisin,

Tuuli Pietinen,
Kotkan meritiimi      

Loppukevennys kumiankka <3

Ensimmäinen merikesä

Opintojeni ohella ehdin tehdä viisi kesää töitä rautakaupassa, ennen kuin tärppäsi. En ollut uskoa maaliskuussa saamaani puhelinsoittoa, jonka myötä minulle tarjottiin töitä Metsähallituksen meritiimissä tulevalle kesälle. Aiemmin olin lukenut mielenkiintoisia Metsähallituksen blogeja ja seurannut sosiaalisen median kautta, kuinka muutamat opiskelukaverini olivat tehneet töitä samaisessa meritiimissä jo useampana kesänä. Kivaa heillä näytti aina olevan. Mokomatkin, hymyilivät lähes joka kuvassa. Päätös työn vastaanottamisesta oli siis suhteellisen helppo. Oli aika vaihtaa varastomiehen sinikeltainen työpuku meribiologin punaiseen pelastautumispukuun!

Kesäkuun puolivälin korvilla suuntasin ensimmäistä kertaa Kokkolaan, jossa kaikki muut meritiimiläiset olivatkin jo täydessä työn touhussa. Hiluxissa istuessani olotilani valtasi pieni jännitys. Millaisia kaikki työkaverit mahtavat oikein olla? Millaisia töitä pääsen ensimmäisenä tekemään? Perille päästyäni jännitys laukesi miltei heti. Ilmapiiri vaikutti erittäin positiiviselta ja rennolta, joten porukkaan oli helppo hypätä mukaan. Ensimmäinen työpäivä menikin yhdessä hujauksessa Niinan kanssa kahlatessa ympäri Kokkolaa. Illan koittaessa istahdimme kaikki yhdessä syömään, Larin toivottaessa minut, ”Ville Viimeisen”, tervetulleeksi meritiimiin.

Opin suunnattoman paljon menneen kesän aikana, joka oli ehdottomasti parasta tässä työssä. Vastaan tuli monta uutta kenttätyömenetelmää ja paljon uutta tietoa. Monet vesikasvit olivat minulle jo ennestään tuttuja, mutta Perämeren vedenalainen luonto on niin monimuotoinen, että paljon opittavaa oli edessä. Aluksi saattoi pieni epätoivon tunnekin iskeä, mutta kesän myötä vesikasveja oppi tunnistamaan hyvinkin nopeasti ja kahluupisteiden teko onnistui loppukesästä oikein mukavasti. Tästä saan kiittää erittäin ammattitaitoisia työkavereita, jotka opettivat asioita hyvin perusteellisesti. Vesikasvien valokuvaaminen oli myös erittäin mielenkiintoista ja antoisaa, sillä pääsin hyödyntämään omaa valokuvausharrastuksen kautta hankkimaani osaamista. Ja mikä parasta, työ ei edes tuntunut työltä, vaan lähinnä harrastukselta!

Työskentelimme kesän aikana jo aiemmin mainitun Kokkolan lisäksi myös Kalajoella, Raahessa, Hailuodossa, Iissä ja Perämeren kansallispuistossa. Iissä työskenteleminen oli erityisen jännittävää, sillä olenhan Iissä lapsuuteni viettänyt. Kävimme inventoimassa erästä matalaa lahdenpohjukkaa, jossa tulee silloin tällöin veneiltyä vielä nykypäivinäkin. Tunsin alueen ennestään miltei paremmin kuin omat taskuni, mutta vesikiikarin avulla vedenpinnan alta paljastui täysin uusi maailma. Valtavan hieno vedenalainen luonto ja lähempänä kuin on osannut arvatakaan! Nykyään katsonkin paikkaa aivan erillä tavalla, osittain aina meribiologin silmin.

Aiemmin saatoin hieman valehdella sen suhteen, mikä oli parasta tässä työssä, tai koko kesässä. Kuten Linda jo aiemmassa blogikirjoituksessa sen totesi, Essin tekemä ruoka tietysti. Työpäivien aikana saatoimme seikkailla milloin missäkin allikossa tai matalikossa, mutta varsinainen seikkailu alkoi aina työpäivän päätteeksi ruokapöydän ääressä, kun Essi johdatti koko meritiimin ympäri makujen maailmaa. Nyt kun reipas viikko on jo pyörähtänyt kenttätöiden päättymisestä, niin täytyy se myöntää, että pieni sopeutumisen paikka tässä arkeen palaamisessa on ollut ruokatottumusten suhteen. Saattaa olla, että pyydän Essiltä vielä ruokareseptin jos toisenkin…

Syksy on tullut väistämättä ja kenttäkausi on omalta osaltani päättynyt. Tunne on absurdi. Vastahan tämä kaikki alkoi? Niin se vain on, että kun on hauskaa, aika kuluu nopeasti. Kun työskentelet Metsähallituksen meritiimissä, aika kuluu vielä tuplasti nopeammin. Menneen kesän aikana tapahtui niin paljon mukavia asioita, etten todennäköisesti edes muista kaikkea. Hyvä niin. Syksyn pimeinä, sateisina iltoina on mukava katsella kesällä otettuja valokuvia ja palauttaa mieliin kesän kokemuksia. Valtavan suuri kiitos kaikille työkavereille, teidän kanssa oli mahtava tehdä töitä! Nyt on kuitenkin aika palata gradun pariin ja saattaa opinnot päätökseen.

Ville, harjoittelija

Hammasrattaat suoriksi

Tämä oli nyt sitten NIITÄ viikkoja. Minä olin flunssassa enkä voinut sukeltaa ja Ville ilmoitti maanantaiaamuna saaneensa työterveyslääkäriltä vahvat antibiootit ja saikkua perjantaihin asti. Jusku sentään oli tulossa Vaasasta kohti Torniota. 

Puolitoista työkuntoista työntekijää on parempi kuin ei yhtään -ajatuksella lähdettiin neljältä iltapäivällä kartoittamaan Tornion jokisuistoa kumivene Bellalla. 

Bellan moottori käynnistyi yllättävän sievästi mutta vaihteella pysyminen tuotti hankaluuksia. Ulkoinen bensakanisteri ei ole toiminut enää pitkään aikaan ja potkurikin on ajettu vuosien saatossa melko monelle pienelle kolhulle. Moottorin alhaalla pitävä kiinnitystappikin on hävinnyt töiden tuoksinassa.

Nätti ilma, tuulta 8 m/s mutta saarien suojassa se ei tunnu. Mahtavan Torniojoen virtaus on komea ja Bella sai panna parastaan kun yritimme siltojen alta kohti yläjuoksua. Viiden hevosvoiman moottorilla päästiin juuri ja juuri vuolaimmista kohdista ylös. Viime aikojen rankkasateissa ja viimeistään lauantain Rauli-myrskyn tuomana Torniojoen valuma-alueelta on kertynyt isompi määrä sadevettä Perämereen tyhjennettäväksi. Tuota virtaa vastaan päästiin juuri ja juuri taistelemaan.

Videolaitteisto toimii, sää suosii ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen, mikä tässä nyt mättää? Mistä se salama iskee? Haetaanpa seuraavaksi tuo piste tuosta keskeltä joenhaaraa, tuon vihreän lateraalimerkin luota.

Myöhemmin venekorjaamossa Jusku selitti mekaanikolle että "me oltiin kyllä ihan paikoillaan kun se matala vaan äkkiarvaamatta tuli suoraan alle viiden solmun vauhtia!" Siltähän se kieltämättä tuntui kun perämoottori kolisi ja sammui ja Bella juuttui nilkansyvyiseen kivikkoon vihreän lateraalimerkin juurella. Mitä kummaa?! Tässähän pitäisi merkin mukaan mennä väylä! Aina uusimmat ja pienimmät väylät eivät näy käsi-GPS-laitteessa, mutta kai tässä nyt vettä pitäisi olla?!?

Ronkkimisen ja sörkkimisen jälkeen moottori ulvahtaa kalisten ja kolisten uudelleen käyntiin mutta äänestä huolimatta potkuri ei pyöri. Sokka ei irronnut karille ajaessa joten itsetehty diagnoosi on voimansiirron rikkoutuminen.

Melat kouraan ja soutamaan kohti lähintä rantaa. Vuolaassa virrassa saa tosissaan soutaa, hartiat kipeinä. Penkki on hajonnut jo aiemmin ja toisen airon paikoillaan pitävä tulppa kadonnut niin että melomme veneen pohjalla polvillamme, kumpikin omalta puoleltaan. 

Lähimpään rantaan ilmaantuu mies ja huikkaa "Onko kaikki hyvin?" "Juu, ollaan tässä vaan rantaan tulossa." Mies seuraa kamppailuamme virtaa vastaan ja ottaa meidät vastaan laiturilleen.

"Metsähallituksesta päivää, olemme juuri haaksirikkoutuneet rantaanne. Saisimmeko osoitteen jotta voimme soittaa taksin?"

"Miten te nyt tuohon matalikolle ajoitte? Eihän siitä mene väylääkään."

"Meneehän, ajettiin tuon vihreän lateraalimerkin mukaan ja äkkiä oltiinkin nilkansyvyisessä vedessä. Ruskeassa virtaavassa vedessä kiviä ei edes nähnyt."

"Vaimo, katsoppas sinäkin. Eihän tuossa mitään vihreää merimerkkiä pitäisi olla, mistä lie tullut Rauli-myrskyn mukana. Minä voin ajaa teidät Puotikariin, ei sinne ole kuin viisi kilometriä mutta ette te tuolla voi sinne soutaakaan."

Kun ystävällinen mökkiläinen oli vuorannut vaimonsa auton nahkapenkit pyyhkeillä märkiä pelastautumispukujamme varten ja ajoi meitä kohti Puotikarin satamaa ja pelastavaa Hiluxia, soitin Meripelastuskeskukseen karanneesta väylämerkistä (Trafilla ei ole päivystystä iltaisin klo 20.30). Kumivene haettiin saman tien pois Hiluxin katolla (missä se on matkustanut tänä kesänä satoja kilometrejä) ja perämoottori vietiin huoltoon. Torniojoen matalikko oli voimansiirron hammasrattaille ilmeisesti viimeinen pisara ja kaikki petti kerralla ilman sokan irtoamista. Aika aikaansa kutakin ja Bellan moottori on ollut kovassa työssä vuosikaudet ilman huoltoa ja saanut osakseen jonkun verran suoria maastokosketuksia.

Jos nyt tätä maanantaita pitäisi jotenkin analysoida positiivisesti niin puolet töistä saatiin kuitenkin tehtyä ja harjoitettua kansalaisvelvollisuutta ilmoittamalla väärässä paikassa oleva merimerkki viranomaisille. Bellan moottori sai kaipaamansa täyshuollon ja mökkiläispariskunta sai hyvän tarinan kerrottavaksi ja tuntea kanssaihmisten auttamisen riemua. Lisäksi illalla oli aivan tyyntä ja auringonlasku oli komea kun ajoimme Maialla Selkä-Sarven laituriin. Yhdeltätoista grillatut lampaankareet maistuivat erinomaisilta ja yhdeltä tiistai"aamuna" saunan kuistilta näkyivät heikot revontulet Ruotsin yläpuolella.

Olisi se viimeinen maanantai loppujen lopuksi voinut olla paljon huonompikin. Olisimme voineet esimerkiksi huuhtoutua kumiveneellä koko matkan Perämereen tai ajautua autotiettömälle saarelle ilman ystävällisiä alkuasukkaita. Lisäksi jokisuistosta löytyi yksi alueellisesti uhanalainen laji ja yksi silmälläpidettävä.

Summa summarum: Teemme ilolla merkittäviä asioita. Viimeistä viikkoa tänä kesänä.

Essi Keskinen