Kaikki järjestyksessä!

Nyt on kaikki kunnossa ja järjestyksessä! Varaston lattialta tavarapinon alta löytyi matot ja monta  neliötä tilaa! 

Keskiviikkoaamuna Perämeren meritiimin varasto ei näyttänyt tältä. Kaikki tavarat olivat keskellä lattiaa erilaisissa pinoissa. Kaikilta muilta oli jo syyskuussa päättynyt työsopimus ja minä kannoin peräkärryllisen tavaraa varastoon koska kärry piti saada tyhjäksi mutta siihen homma sitten jäikin.

Suvi tunnusti tykkäävänsä Ikean huonekalujen kokoamisesta. Miten siitä voi tykätä?! Epämääräiset Google-translatorin tekemät käännökset jostain bangladeshilaisesta kielestä, väärä määrä ruuveja ja siipimuttereita ja valmiiksi kireä ja kärsimätön asenne, nämä on ne perinteiset eväät kun lähdetään tähän hommaan. Tästä tuli kuitenkin hieno kuivausteline.

Pesimme Suvin kanssa kaikki sukellushaalarit, kävimme läpi epämääräiset laatikot, joihin oli kertynyt vääriä tavaroita ja nimesimme kaikki käytössä kuluneet "Oulu MH/Essi" -esineet uudelleen. Huolsimme leikkuulaudat eli sukelluskirjoitusalustat, teroitimme kynät ja heitimme pois rikkoutuneet tavarat jotka on säästetty "jos niitä vaikka joskus tarvitsee".

Nyt tuntuu, että kesän maastokausi on saatu kunnialla päätökseen. Kaikki on paikoillaan ja järjestyksessä ja tänään alkaa kolmen viikon joululoma. Kesän datat on analysoitu ja lähetetty eteenpäin, osa tammikuun töistä on jo tehty ja kesän työtodistukset kirjoitettu. Tämä on sitä kun asiat vain loksahtelevat kohdalleen. Tuntuu hyvältä sulkea tämän työvuoden kalenteri. Asioita tuli tehtyä paljon ja hyvin, mistään ei jäänyt jossittelumielialaa.

Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2016 kaikille!

Essi Keskinen

Pyykkiteline ei vetänyt kaikkea...

...vaikka monta haalaria siihen mahtuikin.

Varaston vessa on kieltämättä muussakin kuin vain helpotuskäytössä. Enempää tavaraa sinne ei mahtuisikaan.

Työkännyköitä ja "työkännyköitä"

Kukaan ei nykyään tule töissä (tai juuri muutenkaan) toimeen ilman kännykkää. Suurimmalla osalla oma kännykkä lienee jo älykästä mallia. Tavallisen rivityöntekijän puhelinmallina Metsähallituksella suositaan edelleen vanhaa kunnon nokialaista, perusmallia, jolla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä, mutta se ei päästä sinua nettiin, ota häävejä valokuvia eikä tee muutakaan älykästä.

Merisuojelutiimin meribiologeille on jo kauan sitten hankittu älypuhelimet joilla pääsee nettiin, Faceen, Instagrammiin ja kaikkialle. Saimme älypuhelimet aikana, jolloin muut saman tason suojelubiologit edelleen käyttelivät vanhoja epä-älyllisiä kännyköitään. Pyyntö älypuhelimiin tuli itse asiassa Viestinnän tiimiltä - meribiologit jos ketkä ovat hyviä maastotyön pioneereja ja airuita, jotka kulkevat koko kesän Suomen hienoimmissa maisemissa eri puolilla merta, kansallispuistoissa, ulkosaaristoissa ja lintuluotojen äärellä. Meidän piti lähettää on-line ajankohtaisia viestejä kansallispuistojen Facebook-sivustoille ja lisätä kauniita Instagram-kuvia muiden ihailtavaksi. Tähän nämä puhelimet soveltuvatkin erinomaisesti. Vaikka viestit eivät aina lähteneetkään suoraan mereltä, ne lähtivät viimeistään illan maastotukikohdasta, joista löytyi jos jonkinmoista antennia ja router-boxia kaappaamaan ohiajelehtivasta ilmasta netinliepeestä kiinni.

Muuhun työhön näistä hienoista, kalliista ja fiineistä puhelimista sitten ei olekaan maastossa. Akku loppuu vanhahkosta mallistani jo alle vuorokaudessa, näyttöä ei voi käsitellä kostein tai suolaisin sormin, puhelimet eivät kestä kolautuksia saati sitten meri-ilmaa tai kastumista ja ne ovat isoja eivätkä mahdu kätevästi housuntaskuun. Maastotöissä tarvitaan vanhoja kunnon robusteja työmiehen kännyköitä, kumisuojattuja, iskunkestäviä, vedenkestäviä ja meribiologinkestäviä. Näissä kestää akku lähes kaksi viikkoa eivätkä ne välitä pikkukolhuista saati sitten aallon noukkimisesta veneeseen. 

Olemme säästäneet vanhoja maastokelpoisia puhelimia ja ostaneet molempiin veneisiin omat "venepuhelimet", jotka kestävät maastokesän työt. Inca Jr ja Maia Jr, veneiden mukaan nimetyt puhelimet, ovat kuin kuka tahansa erittäin maastokelpoinen meribiologi, pelastautumispuvussa, pipo päässä, neopreenihanskoissa, valmiina kaikkiin elementteihin joita Luontoäiti kehtaa päälle puskea. Älypuhelinten kanssa taas on aina kuin olisi syystä tai toisesta ottanut veneeseen korkokenkäisen pikkuhepenisen kaupunkilaisneitosen, jonka kampaus menee pilalle tuulesta ja joka on kerta kaikkiaan niin kaukana elementistään märässä ja kylmässä ja keikkuvassa veneessä kuin voi olla.

Molemmille on kuitenkin paikkansa ja molemmat hoitavat hommansa oikein käsiteltyinä. Älypuhelimille on ostettu omat suojakotelot ja niitä käsitellään varoen ja vain isommissa veneissä, missä ne saa tuulilasin alle suojaan. Inca Jr ja Maia Jr puolestaan ulkoilevat usein Minigrip-pussissa pelastautumispuvun taskussa, kahlaavien tai kumiveneellä kulkevien meribiologien matkassa. Face-päivityksiä tuli tiuhaan tahtiin tänäkin vuonna, ja illalla oli ihanaa lukea päivän työsähköpostit teltassa makuupussissa maaten, mutta ilman kunnollisia maastopuhelimia en olisi maastoon lähtenyt. 

Essi Keskinen

Perusasioiden äärellä

Tänään olen tehnyt töissä jotain todella mieluista. Jos viimeiset pari viikkoa työstämäni uhanalaiskortit olivat sitä konkreettista luonnonsuojelua, jonka tekemisestä tykkään kovasti (lue blogi http://www.metsahallitusmerella.blogspot.fi/2015/10/minka-taakseen-jattaa.html ) niin tänään olen tehnyt jotain ei-yhtä-suoraviivaisen-konkreettista-mutta-potentiaalisesti-yhtä-vaikuttavaa.

Koko päivän olen tehnyt Iin yläkoululaisille esitystä aiheesta "Itämeren suojelu". Hyvin yksinkertaisesti. Maanantaina menen sen koululle esittämään ja toivon, että esityksestä jää nuorille mielikuva siitä, mitä Itämeren suojelemiseksi tehdään ja että sitä kannattaa suojella.

Itse heräsin luonto- ja ihmisoikeusaktivismiin varhaisessa teini-iässä. Vanhempani huokailivat kun piti kierrättää tai ostaa luomumunia ja äitini ei uskaltanut kertoa minulle ostaneensa talvitakin, jonka hupunreunuksessa on kania. Liityin Suomen Luonnonsuojeluliittoon, WWF:n itämerikummiksi ja Greenpeaceen. Haaveilin meribiologin ammatista ja paransin maailmaa minkä teini-ikäisenä kykenin.

Nyt olen unelma-ammatissani ja tänään olen myös tehnyt sitä, minkä koen olevan lähes tärkeintä luonnonsuojelussa - valistanut ja kertonut. Tai ainakin valmistellut esitystä asiasta. Välillä minä, kuten varmasti jokainen muukin ympäristöhallinnon piirissä työskentelevä, tuskastuu ainaiseen byrokratiaan, organisaatiouudistuksiin, kärkihankepuheisiin sun muuhun kaikkeen, mikä tuntuu olevan niin kovin kaukana varsinaisesta luonnonsuojelusta. Sitten taas tulee päiviä, jolloin tunnen palaavani perusasioiden äärelle ja tekeväni juuri sitä, minkä katson olevan tärkeintä luonnonsuojelulle - kesällä maastoinventoinnit ja tiedonkeruu, syksyllä datojen purkaminen ja niiden käyttö, yleistajuisten artikkeleiden kirjoittaminen, yleisöluennot ja esitysten pitäminen koululaisille. 

Ei minusta opettajaa koskaan tule, se on selviö, mutta silloin tällöin on kiva käydä herättelemässä luonnonsuojelun liekkiä Suomen nuorissa toivoissa.

Essi Keskinen

Minkä taakseen jättää...

...sen edestään löytää. Nimittäin kesällä kesken jääneet uhanalaiskortit.

Jokaisesta uhanalaisesta tai harvinaisesta sammalesta ja putkilokasvista, joka Suomen luonnosta löytyy, pitäisi kirjoittaa uhanalaisuuskortti eli ns. uharikortti. Kortti on kaksi A4-puolta täynnä kysymyksiä ja vastausviivoja - kasvin nimi, uhanalaisuusluokka, koordinaatit, kunta, maanomistaja. Paljonko versoja oli, oliko esiintymä laaja, kukkivatko versot? Mitä muuta kasvillisuutta alueelta löytyi, oliko esiintymä hyvässä vai huonossa kunnossa, uhkasiko esiintymää jokin?

Maastokauden aikana ei ole yleensä aikaa viimeistellä uharikortteja. Paperi otetaan mukaan maastoon jos lähdetään tarkastamaan esiintymää ja lopputulemana on märkä, ryppyinen ja suttuinen muistipaperi, joka sitten kuivataan ja "kirjoitetaan sitten puhtaaksi kun on aikaa". Aikaa ei ikinä ole kuin vasta syksyllä. Minua odottaa vielä se riemukas tehtävä, että saan kaivaa kesän kaikilta sukelluslinjoilta alueellisesti uhanalaiset vesisammalet - ahdin- ja vellamonsammalen, joita on lähes joka linjalla - ja tehdä joka ikisestä löydöstä oman uhanalaiskorttinsa. Esiintymiä on kymmeniä.

Tämä on sitä maastossa aloitetun luonnonsuojelun toimistopöytäjatketta. Kaivellaan kesällä tallennetuista GPS-pisteistä muistiinpanojen mukaan oikeat esiintymien georeferenssit, piirretään karttoja puhtaaksi maastomuistiinpanojen mukaan, muistellaan millä laajuudella lajia esiintyi. Jos alueelta on valokuvia tai jos kasvista on otettu näytteitä, niiden sijainti pitäisi merkitä uharikorttiin.

Kaikista uhanalaisista vesisammalista pitäisi ottaa näytteet Oulun kasvimuseota varten. Siellä odottaa nyt kymmenittäin kuivattuja ahdin- ja vellamonsammalia kasviprässissä laatikossa. Odottavat kunnes ehdin muilta töiltäni ruotia paksun sanomalehti-kasvipinon ja erotella sieltä museolle menevät ja herbaarioon menevät.

Uharikorttien täyttäminen jälkikäteen on kieltämättä aika nuiva työtehtävä, mutta hyvin tärkeä. Tämä on sitä konkreettista suojelutyötä - paljonko uahnalaista lajia vielä on, missä ja kuinka se voi. Edellinen uhanalaisuusarviointi tehtiin 2010 ja seuraava luultavasti viiden vuoden päästä. Silloin näitäkin tietoja tarvitaan.

Kun uharikortit ovat valmiit, ne toimitetaan sekä yliopiston kasvimuseolle, Suomen ympäristökeskukselle SYKElle että paikalliselle ELY-keskukselle, joka toivottavasti ehtii antaa pinkan jonkun työtaakan päälle naputeltavaksi. Nivaska täytyy syöttää koneelle ja HERTTA-tietokantaan käsin, muuta keinoa ei vielä ole. 

Ihmisillä on vahvoja mielipiteitä luonnonsuojelusta ja se istuu syvään juurtuneena monessa. Niina, jonka työaika on loppunut syyskuun puolivälissä, viimeistelee vieressäni hänen kesän viimeistä uharikorttiaan. Minulla on omani vielä tekemättä, mutta niin on kyllä palkallisia työtuntejakin. Sanoin Niinalle, että ei hänen niitä tarvitse omalla ajallaan tulla tekemään mutta Niina, joka opiskelee kasviekologiksi, katsoo uharikorttien viimeistelyn kansalaisvelvollisuudekseen.

Ja luonto kiittää.

Essi Keskinen

Perämeren kasvatti etelässä – Terveisiä Läntiseltä Suomenlahdelta

Tänä keväänä jouduin päättämään menenkö luontokartoittajaksi Perämeren meritiimiin vai siirrynkö suunnittelijaksi Läntiselle Suomenlahdelle. Perämerellä minulla oli takana jo kaksi mahtavaa kesää ja tiesin, että jos päätyisin menemään sinne, työkavereina olisi jälleen huipputiimi. Läntiselle Suomenlahdelle siirtymisessä minua taas kiehtoi uuteen merialueeseen tutustuminen ja toisenlainen vastuu suunnittelijana. Lopulta päädyin uusien haasteiden ja mukavuusalueelta poistumisen houkuttelemana siirtymään Läntiselle Suomenlahdelle ja kuten osasinkin odottaa, etelässä moni asia oli toisin!

Perämerellä minulla olisi ollut suurimmaksi osaksi samat työkaverit kuin aikaisempina kesinä, kun taas Etelä-Suomesta en tuntenut ennestään ketään. Läntisen Suomenlahden tiimissämme kukaan ei ollut aikaisemmin työskennellyt keskenään, joten yhteisen työtyylin löytämisessä oli aluksi hankaluutensa. Ensimmäisestä päivästä asti kuitenkin pystyi näkemään, että meillä on koossa erittäin osaava ja kiva porukka. Alun sopeutumisajan jälkeen yhteinen sävel työskentelyssä alkoikin löytyä ja työt sujuivat koko kesän ajan aina vain jouhevammin.

 Kesän ensimmäisiä työtehtäviä oli kiinteiden sukelluslinjojen pystyttäminen

Iloinen yllätys Läntisellä Suomenlahdella oli logistiikan helppous. Perämerellä olin tottunut jatkuvaan muuttamiseen ja tavaroiden kantamiseen sekä alkeellisissa oloissa elämiseen kenttätukikohdissamme. Läntisellä Suomenlahdella muutimme vain kolmen paikan välillä ja osa tavaroista sai aina jäädä Tvärminnen tutkimusasemalle. Joka kerta muuttaessamme jaksoin ihmetellä tavaran vähyyttä. Majoituspaikkamme olivat myös ihmeellisen moderneja hyvine kulkuyhteyksineen ja mukavuuksineen, joihin kuului mm. sähkö, juokseva vesi ja astianpesukone. Toisaalta ikävöin Perämereltä mökkeilytunnelmaa ja sen mukanaan tuomaa tekemisen meininkiä, kuten loputonta pesuvesien kantamista tai yömyöhään saunassa otsalampun valossa tiskaamista.

Jussaröstä lähdettäessä päästiin syömään kenttälounas pöydän ääressä

Etelä-Suomessa on veneilyn kannalta ilahduttanut myös syvät kalliorannat sekä bensa-asemien runsaus. Perämerellä jokapäiväiseen elämään kuuluva kahlaaminen oli Läntisellä Suomenlahdella hyvin harvinaista, emmekä tarvinneet erillistä bensaperäkärryä. Ajoittain kuitenkin ikävöin Perämeren karuutta, etenkin loppukesästä, kun Etelä-Suomessa sinilevää alkoi ilmestyä kiusaksemme.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kehitys on nopeinta mukavuusalueen ulkopuolella. Vaikka tutusta ympäristöstä ja tuttujen ihmisten luota lähteminen jännittikin, se kannatti. Läntisen Suomenlahden luonto on aivan erilainen kuin Perämerellä ja opin todella paljon uutta lajistoa sekä lisää Itämerestä. Opin myös valtavasti eri meri- ja maatiimeistä tulevilta uusilta työkavereiltani ja toivon, että pystyin myös itse antamaan jotain tiimille. Välillä on ollut ikävä vanhoja työkavereita ja tuttuja työtapoja, mutta suhteet ovat onneksi pysyneet hyvänä Perämeren tiimiin ja nyt olen saanut työskennellä kahdessa huipputiimissä ja tutustua tuplamäärään kivoja työkavereita. Heinäkuussa kävin Perämeren meritiimin järjestämissä pookitansseissa Ulkokrunneilla tervehtimässä vanhoja työkavereitani ja tutustumassa tiimin uusiin jäseniin. Viimeistään Ulkokrunnin saunan terassilla istuessa, kun Perämeren tiimiin tilalleni tullut Janos kiitteli minua siitä, että siirtymällä Etelä-Suomeen, vapautin paikan Perämereltä hänelle, olin varma, että siirtyminen oli ollut oikea päätös.

Jätimme Johannan kanssa terveisemme Perämeren tiimin kenttäläppäreihin

Läntisellä Suomenlahdella työskentely on ollut hieno kokemus, olen tutustunut moneen uuteen mukavaan ihmiseen, päässyt käymään uskomattoman kauniissa paikoissa ja työ on ollut mielenkiintoista ja palkitsevaa. Isot kiitokset vielä sekä Perämeren, että Läntisen Suomenlahdelle tiimeille, on ollut huippua tehdä töitä teidän kanssa!

Mukavaa syksyä toivottaen,

Linda

Vedenalaiset maisemat snorklaamalla

Meriajokasniittyä

Snorklaus on loistava tapa tutustua Itämeren vedenalaisiin maisemiin. Se on melko edullista ja sitä on helppo tehdä ilman sen kummempaa kokemusta tai koulutusta. Näin ollen se on hyvin kaikkien ulottuvissa ja vettä sekä kauniita vedenalaisia maisemiahan Suomessa riittää vaikka millä mitalla.

Rakkolevää ja hauraa

Laitteilla sukeltamisella on eittämättä oma paikkansa, mutta snorklauksella on, edellä mainittujen lisäksi, hyviä puolia myös laitesukellukseen verrattuna. Ilman raskaita ja hieman kömpelöitä sukellusvarusteita vedessä pystyy liikkumaan ketterästi ja monipuolisesti. Tällöin maisemia pystyy ihastelemaan laajemmalla säteellä, koska liikkuminen on nopeampaa. Jos näitä maisemia on kiinnostunut myös valokuvaamaan, tällöin suurena etuna on ketteryyden mahdollistama perspektiivien monipuolisuus. Kevyellä varustuksella pystyy itsensä vääntämään jos jonkin näköisiin asentoihin ja näin ollen kuvaamaan pohjaa ja vesipatsasta uusista näkökulmista.

Siloneula haarukkalevään ja sinisimpukoihin kietoutuneena

Samat snorklauksella saavutettavat edut pätevät myös vedenalaisen kasvillisuuden inventointiin, silloin kun tämä tapahtuu matalassa vedessä. Läntisellä Suomenlahdella teimme tänä kesänä snorklaamalla erityisesti uhanalaisten lajien kartoituksia matalissa lahdissa ja fladoissa. Tämä on oivallinen tapa juuri nopeutensa ja laajan toimintasäteensä ansiosta. Snorklaamalla käy nopeasti läpi laajemmankin lahden, ja tämä on hyödyllistä etenkin siinä tapauksessa kun lahti liian matala saavutettavaksi veneellä eikä laitteilla sukeltaminen ole tällöin hirveän mielekästä. Snorklaus on kätevä tapa alustavaan kartoitukseen ja etsimiseen, jolloin tarkempi inventointi voidaan tehdä kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikuttavassa paikassa, jolloin myös haluttujen lajien löytyminen on todennäköisempää. Tarpeeksi matalassa vedessä pystytään snorklaamalla tämän lisäksi tekemään myös varsinaisia linjainventointeja sekä valokuvaamaan erilaisia habitaatteja myöhemmin tietokoneelta tulkittavaksi ja tuottamaan kuvamateriaalia näistä ympäristöistä.

Juho kuvaamassa hiekkapohjan kasvillisuutta

Elokuussa Läntistä Suomenlahtea ja varmasti muitakin Suomen merialueita, piinannut matalapainevoittoinen ja tuulinen säätyyppi, vaihtui korkeapaineeseen ja mietoihin tuuliin. Tällä oli työnteon helpottumisen ohella myös toisenlaisia odotettuja seurauksia, kun sinilevät alkoivat runsastua ja nousta veden pintakerroksiin. Teimme elokuun loppupuolella matalille pehmeille pohjille asetettujen laattojen viimeiset arvioinnit, jolloin sinilevälautat olivat levittäytyneet jo Läntisen Suomenlahden saariston jokaiseen lahdelmaan. Jo veteen meneminen tuntui tällöin melko vastenmielistä, puhumattakaan useamman tunnin kestävän inventoinnin tekemisestä. Päätimme kuitenkin hypätä mössöiseen veteen ja saimme inventoinnit suoritettua ilman sen kummempia ongelmia, mutta hirveän miellyttäväksi kokemukseksi tätä ei missään nimessä voinut kutsua. Sama paikka oli veden alla kuin eri planeetalta verrattuna aikaisemmin kesällä vallinneisiin olosuhteisiin.

Rakkolevä sinileväsumussa

Sinilevien massaesiintymisen ja niiden seurauksena tapahtuva, onneksi väliaikainen, vedenalaisten maisemien täydellinen muuttuminen, konkretisoi Itämeren ongelmat käsin kosketeltaviksi. Toivottavasti Itämeren hyväksi tehtävä työ, jonka keskeisenä osana myös VELMU-työt ovat, tuottaa tulosta ja pääsemme myös tulevaisuudessa ihailemaan Itämeren kauniita ja ainutlaatuisia vedenalaisia maisemia.

Juuso Haapaniemi

Tuulenkalaparvi hiekkapohjan yllä

Rakkolevää ja hapsivitaa

Rakkolevä kurottaa kohti taivasta

Meriajokasniitty ja korvameduusoja

Yksinäinen jouhileväpuska kiveen kiinnittyneenä

Ahvenvita

Perämeri Road Show eli koululaiset veden ääreen!

Essi n äyttää Oulun koululaisille, millaisia välineitä tutkimussukeltajilla ja meribiologeilla on mukanaan.

"Hei! Tuolla vedessä on kala! Ihan oikea kala!!" Ollaan Oulun torinrannan satamassa ja Laanilan koulun seiskaluokkalainen on juuri bongannut satama-altaasta pari silakkaa. Voi sitä riemun määrää! Kaikki ryntäävät katsomaan Oikeaa Kalaa!

Moni nuori asuu Perämeren rannalla ja vain muutaman kilometrin päässä merestä, mutta koulussa käydään läpi vain järvien ekologiaa ja Itämerta Merenkurkusta etelään - rakkoleviä, sinisimpukoita ja merirokkoja. Mitään näistä merilajeista ei löydy Perämereltä eikä nykyinen oppimateriaali juuri laske Perämerta miksikään - väliinputoaja järvi- ja meriekosysteemien välimaastossa.

Pari vuotta sitten Metsähallitus aloitti vuoropuhelun Perämeren rantojen opettajien kanssa. Kuinka opetukseen voitaisiin saada lisää paikallisväriä? Miten Perämeri, sen biologia, maantiede, kulttuuri ja historia saataisiin eläväksi sen rannoilla asuville koululaisille?

Sukeltaja on juuri lähdössä näytössukellukselle ja Putaan koulun oppilaille kerrotaan laitesukelluksesta.

Syntyi ajatus, josta kiteytyi parin vuoden workshoppien ja seminaarien jälkeen Perämeri Road Show. Metsähallituksen meritiimi kiersi Perämeren satamia etelästä pohjoiseen (Kalajoki, Pyhäjoki, Oulunsalo, Oulu, Kello ja Tornio), kuljetti aina iltasella veneen seuraavan päivän satamaan ja esitteli sitten paikalle saapuville seiska- ja kasiluokkalaisille Metsähallituksen meritiimin töitä, Perämeren vedenalaista luontoa, sukellusta ja näytteenottimia. Joihinkin satamiin oli saatu myös paikallinen Meripelastusseura, nahkiaiskalastaja tai joku muu taho esittelemään jotain, mitä Perämerellä tapahtuu.

Luokka toisensa jälkeen saapui kävellen tai pyörillä, katseli sukellusesityksen, kiersi pisteeltä toiselle ihmettelemässä meribiologin itsetehtyjä varusteita ja koetti asetella valtavalle Itämeren kartalle paikoilleen "Perämeri", "Merenkurkku", "Suomenlahti" ja muut merialuepalikat.

Vesikiikari on jännä!

Sää suosi, aurinko paistoi, nuoret pääsivät pois neljän seinän sisältä eikä heidän tarvinnut avata yhtään kirjaa. Monia homma innosti valtavasti, pojat kyselivät paljonko vene kulkee ja miksi kamerassa on laserit, opettajat ihmettelivät miten veden alla voi kirjoittaa, ja tytöt kyselivät näkyykö siellä koskaan kaloja ja mitä olemme löytäneet meren pohjasta.

Kasvinäytteetkin jaksavat kiinnostaa yläkoululaisia kun ollaan ulkona auringonpaisteessa ja näytteet ovat purkeissa pöydällä.

Viikko oli antoisa mutta myös raskas. Iltaisin ihmettelin, miten kuusi tuntia koululaisia voikin uuvuttaa enemmän kuin 14 tuntia fyysistä työtä merellä. Nuorten kanssa joutuu kuitenkin olemaan koko ajan keskittyneenä ja hiukan varpaillaan, äänekästä poikaporukkaa saa innostaa ennen kuin he jaksavat keskittyä yhteen asiaan ja hiljaisista tytöistä saa kiskoa kommentteja pihdeillä. Ja se toiston määrä! Esimerkiksi Torniossa kävivät kaikki Putaan koulun seiskaluokkalaiset - yhteensä seitsemän luokkaa. Luokat tulivat kuudessa aallossa ja kaikki jaettiin kolmeen ryhmään. Toistin siis kuuden tunnin aikana saman kymmenen minuutin pätkän näytteenottimista yhteensä 18 kertaa.

Palkinto tuli kuitenkin siitä kun yksi Putaan koulun seiskaluokkalaispoika tuli erikseen lähtiessä kiittämään. "Kiitos! Tää oli tosi kiva päivä!"

Essi Keskinen

Oulussa ja Pyhäjoella esittäytyi myös Meripelastusseura.

Kasvinäytteet säilyvät tölkeissä, mutta pikkujärvisimpukat päästettiin päivän päästä vapauteen.

Sukeltaja Niina löysi Kiikelin satamasta polkupyörien ja kaljatölkkien lisäksi pesuharjan.

Päivästä jää varmasti parempi muistijälki kun on itse päässyt kokeilemaan - esittelyssä vesikiikari.

Secchi-levyllä mitataan näkösyvyyttä - 1,5 m Kiikelin satamassa...

...ja vain 0,8 m Pyhäjoen Tervon satamassa. Oulunsalon Varjakassa näkösyvyys oli 1,8 m.

Putaan koulun seiskaluokkalaiset ihmettelevät sukeltajan varusteita.

Miukin rannassa oli mutaa ja auringonpaistetta.

Kun itse pääsee kokeilemaan, kaikki on aina paljon jännempää.