Aivoille karkkia

Aurinko siilautuu näkinpartaisniitylle Perämerellä. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus

Osallistuin Aalto-yliopisto maisteriopiskelijan Kaisa Rooverin vetämään työpajaan Monilajisesti kestävä Itämeri 2050 -työpaja 1. Homma liittyi merialuesuunnittelun seuraavaan kierrokseen ja merialuesuunnittelun visioon vuodelle 2050.

En tiennyt, mitä työpajalta piti odottaa, eikä osallistujalistastakaan voinut päätellä mitään - listalta löytyivät mm. Amazon-hyönteistieteilijä ja maantieteilijä, joiden kanssa satuin olemaan samoissa polttareissa yli kymmenen vuotta sitten. Esittäytymiskierroksella ilmeni, että osallistujien joukossa oli myös taiteilija, ekonomi ja valokuvaaja, vain muutamia esittäytymisiä mainitakseni.

Merialuesuunnittelun visio vuodelle 2050 näkee sekä ihmisen että Itämeren hyvinvoivana hyödyntämässä kestävää sinistä kasvua. Kuva: kuvakaappaus Miro-ohjelmasta.

Työpajan tarkoituksena oli pohtia merialuesuunnittelukierroksen visiota vuodelle 2050 Itämeren kestävästä sinisestä kasvusta, hyvinvoivasta meriluonnosta ja hyvinvoivasta ihmisestä. Jos visio olisi toteutunut, millaisia uutisotsikoita nähtäisiin vuonna 2050 ("Sinileväkukinnat jääneet historiaan", "Rihmaleväviljelmät poistavat xx määrää hiiltä vuodessa Itämerestä" jne) ja millainen maailmankuva ihmisillä olisi. 

Pohdinta johti seuraavaan kysymykseen - miten tästä maailmankuvasta päädyttäisiin vaihtoehtoiseen monilajisesti kestävään visioon. Vain oma mielikuvitus oli rajana eikä omasta vihreästä luonnonsuojelijan kuplasta tarvinnut välttämättä poistua kohtaamaan kaikkien ihmisten kuvittelemia eri elämien realiteetteja.

Keskustelu oli vilkasta ja mielenkiintoista, poikkitieteellisyys virkistävää, visiointi ja spekulaatio innovoivaa ja inspiroivaa. Toivottavasti työpajan vetäjä sai rönsyilevästä keskustelusta ja maailmoja syleilevistä Miro-taululle kirjoitetuista post-it -lappusista jotakin tolkkua.

Useinkaan en jaksa innostua mistään visionäärisestä työstä. Olen monien asioiden suhteen hyvin realisti, joskus jopa hieman kyynisyyteen kallistuja, vaikka samalla kuitenkin elän omassa kirkkaanvihreänä loistavassa luonnonsuojelukuplassani. Tulevaisuutta visioidessa joudutaan usein keskittymään monen oman kuplani ulkopuolisen arjen tärkeimpiin asioihin kuten talouden kasvuun, ihmisten materialistisen hyvinvoinnin lisääntymiseen tai globalisoitumisen helpottamiseen. 

Välillä on hyvin huojentavaa, rentouttavaa ja inspiroivaa visioida tulevaisuutta juuri niin kuin sen itse ymmärtää oikeaksi. Että ihminen on osa luontoa ja yksi sen miljoonista eläimistä ja että ekosysteemien hyvä terveys kaikkine lajeineen päivineen on ihmiskunnan ainoa keino eteenpäin. Kyllähän minä tämän tiedän ainoaksi oikeaksi totuudeksi, mutta samalla tavoin joku toinen esim. materialistisessa kapitalistikuplassaan tietää oikeaksi, että jatkuva taloudellinen kasvu on mahdollista ja että sen vuoksi täytyy uhrata luonnon resursseja, ne kun ovat siellä ihmisen käytettävissä, koska mehän olemme luomakunnan herroja. Kun mietitään eteenpäin maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta ja luodaan siitä visioita, en voi rehellisesti sanoa, että minusta kaikissa muissa kuplissaan elävien ihmisten pitäisi vain lyödä hanskat tiskiin oman visionsa kanssa ja myöntää, että me viherkuplalaiset olisimme ainoat oikeassa olijat. Vaikka uskonkin, että niin se asia on, ymmärrän kuitenkin sen verran, että en väittäisi muiden totuuksia (ainakaan kokonaan) vääriksi. 

Tältä pohjalta oli juuri siksi niin hienoa päästä keskustelemaan Itämeren tulevaisuudenvisiosta niiden muiden ihmisten kanssa, joiden mielestä ihmisen pitäisi ymmärtää palauttaa itsensä ruotuun ja osaksi luontoa, aloittaa vuoropuhelu kaiken elonkirjon kanssa ja unohtaa jatkuva taloudellinen kasvu ikuisiksi ajoiksi.

Kiitos hienosta ja ajatuksia herättävästä työpajasta!

Essi Keskinen

Velmut kalat

Teistin ilme on yrmeä, kun sitä häiritään punaleväviidakossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Joudun usein selittämään että "Ei, sukeltaessa ei useinkaan näe kaloja". Syy siihen on se, että monet kalat säikkyvät paineilmalaitteiden ilmakuplia. Kalojen herkkä kylkiviiva-aisti tuntee ilmakuplat tai veden liikkeen jo kaukaa, tai ne kuulevat hengityksen rohinan ja kurlutuksen regulaattorin läpi kuuloluillaan. Poikkeuksia säikkyihin kaloihin ovat pohjakalat kuten kivinilkka, simput ja kampelat, jotka ennemmin luottavat suojaväriinsä kuin viitsivät lähteä karkuun. Muita poikkeuksia ovat pienet ja hidasliikkeiset neulakalat ja piikkikalat, ja alati uteliaat serkukset ahven ja kiiski. Kerran lapioin pohjassa hiekkanäytettä ämpäriin, ja uteliaat ja pohjasta karkuun lähteviä selkärangattomia herkkupaloja etsivät kiisket pyrkivät ämpäriin niin että niitä piti lähes töniä pois.

Snorklatessa tai suppilautaillessa näkee paljon pikkukaloja. Laguunit ja fladat ovat kalanpoikasten ja piikkikalojen (kolmipiikki) paratiiseja. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kolmipiikit ovat erityisesti loppukesällä kudun jälkeen hieman hitaita ja kömpelöitä, kudussa kaikkensa antaneita. Usein niihin iskevät sieni- ja hometaudit tai loiset, ja ne kuolevatkin yleensä jo noin kolmivuotiaina. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Kolmipiikkikoiraan kutuasu on korea - siniset silmät ja kirkkaanpunainen vatsa. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Velmu-ohjelmassa eli kansallisessa vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelmassa kaloja on kartoitettu lähinnä niiden kutu- ja poikasalueiden kautta. Luonnonvarakeskus on kahlannut kalanpoikasten perässä pitkin ruovikoita, vetänyt nuottaa hiekkarannoilla ja haavinut kalanpoikasia veneen keulasta. Mätimunien ja pienpoikasten esiintymisalueiden ja erilaisten ympäristömuuttujien (veden lämpötila, alueen suojaisuus ja syvyys, kasvillisuus jne) avulla Luonnonvarakeskus on mallintanut monille kaupallisesti tärkeille kalalajeille kutualuemalleja. Malli kertoo, mistä Suomen rannikolta löytyy todennäköisimmin kuhan, ahvenen tai vaikkapa hauen kutualueita. Kalanpoikasten löytöpaikkoihin tai kutualuemalleihin pääsee tutustumaan Velmun karttapalvelussa.

Ahvenet ja kiisket ovat uteliaita ja seuraavat usein kiinnostuneina sukeltajan toimintaa. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Kiiski, ahvenen sukulaiskala, on utelias eikä erityisen pelokas. Tämä kiiski kurkisteli sukeltajaa hylyn suojasta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kalojen kartoitus ja tutkimus ja niiden hyvinvoinnista huolehtiminen on Suomessa jakautunut monen eri organisaation välille. Metsähallituksella Eräpalvelut huolehtii kalastusluvista ja sitä myöten myös joistakin virkistyskalastuskannoista sekä tekee yhteistyötä Luonnonvarakeskuksen kanssa merikutuisen harjuksen suojelemiseksi Merenkurkussa ja Perämerellä. Suomen ympäristökeskus tekee silakoiden koekalastukset ja kannanarviot. Luonnonvarakeskus on se organisaatio, jolle kuuluvat oikeastaan kaikki kalat kaupallisista epäkaupallisiin.

Kaloihin liittyvää tutkimusta tehdään toki paljon muissakin organisaatioissa, esim. Turun ammattikorkeakoulussa, Jyväskylän yliopistossa jne. Kalakantojen, kutualueiden ja levinneisyysalueiden suhteen Luonnonvarakeskus on kuitenkin se taho, jonka puoleen kääntyä.

Härkäsimpun tunnistaa päälaen neljästä nystyrästä, joita kalastajat kiroavat, kun yrittävät irrottaa kalaa verkosta. Simput ovat pohjakaloja, jotka syövät esim. kilkkejä, simpukoita ja muita selkärangattomia pohjaeläimiä. Kuva: Pekka Lehtonen / Metsähallitus

Härkäsimpun neljä päänystyrää erottuvat hyvin kauniinvärisen silmän yläpuolelta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Siloneula löytyy usein matalasta vedestä kasvillisuuden joukosta. Särmä- ja siloneula sekä harvemmin nähty vaskikala ovat merihevosten sukulaisia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pieni hauenpoika odottaa saalista eikä huomaa varovaista valokuvaajaa, joka on laskenut kameran sen alapuolelle pohjaan. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus

Kivisimput ovat todellisia vesistöjen generalisteja eli yleislajeja. Ne viihtyvät niin makeissa kuin murtovesissäkin, jonkin verran virtaavassa ja seisovassa vedessä. Tässä kivisimppu kurkistaa rakkohaurujen välistä Merenkurkussa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kivinilkka on ainut suomalainen kala, joka synnyttää eläviä poikasia. Se on harvemmin nähty pohjakala, vaikkei olekaan mitenkään harvinainen tai vähälukuinen - sitä ei vain usein pääse näkemään, koska Suomessa sitä ei käytetä ruokakalana. Esim. Puolassa sitä syödään mm. säilykkeenä. Kypsennettäessä kivinilkan luut muuttuvat vihreiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä vuonna Velmu viettää juhlavuottaan teemalla "Meren pohjalta päivänvaloon – Velmu 20 v". 20 vuoden kenttätöiden ajalle on mahtunut paljon myös kaloja, vaikka niitä tosiaan harvemmin näkee, kun kartoittaa vedenalaista kasvillisuutta. Drop-videoissa on näkynyt jonkin verran pohjakaloja - kivinilkkoja, muta- ja hietatokkoja ja simppuja. Monet näistä ovat löytyneet syviltä, pehmeiltä pohjilta kun kala on jäänyt hämmentyneenä kameran valokeilaan ennen pakenemistaan.

Maastokaudella 2024 on tarkoitus kartoittaa hiekkasärkkiä ja esim. harjusaarten vedenalaisia osia. Tiedossa saattaisi olla kolmipiikkien lisäksi hieta- ja liejutokkoja ja joillakin alueilla ehkä mustatäplätokkoja.

Ensi kesän vedenalaiskartoituksia kohti!

Essi Keskinen