Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Kun alueelle on tehty hyvä suunnitelma, sen toteuttamisesta pystyvät huolehtimaan aivan tavalliset mökkiläisetkin. Tai "tavallinen" ei ehkä kuvaa jokaista mökkiläistä, joka haluaa lähteä vesienkunnostustalkoisiin, mutta tulevaisuudessa toivottavasti useampikin paikallisasukas tai mökkiläinen innostuu hoitamaan alueensa vesistöjä. Kuva: Anssi Puutio

Osallistuin Pro Agrian järjestämille kunnostuspäiville. Puolitoista päivää kuunneltiin seminaareja ja paneelikeskustelua, puoli päivää retkeiltiin kunnostetulla alueella.

Kyse oli vesienhoidosta - siis valuma-alueista, järvikunnostuksista, kosteikoista, HaSu-maista eli happamista sulfaattimaista, raudan valumasta jne. Osallistuin seminaariin, koska kaikki hyvä, mitä tämä vesienhoitoporukka pystyy tekemään vesille ennen kuin ne valuvat minun työmaalleni Perämereen, on pelkkää plussaa.

Itämeren suurin ongelma on rehevöityminen. Monia mereisiä luontotyyppejä ei siis kannata ennallistaa tai kunnostaa, jos niiden ongelma on nimenomaan rehevöityminen. Myös tumma vesi, kiintoaineet ja happamuus saattavat vaivata rantavesiä. Ja suurin osa tästä tavarasta valuu Itämereen maalta. Kannattaa siis kiinnittää huomionsa valuma-alueen vesienhoitoon, rannikon kosteikoihin ja happamien sulfaattimaiden asianmukaiseen käsittelyyn, jos haluaa tehdä jotakin Itämeren vedenlaadulle.

Laskeutusallas voi näyttää vaikka tältä. Työ on vuoden vanha eli vasen reuna, johon ruoppausmassat on läjitetty, lähtee pikkuhiljaa maisemoitumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puolentoista päivän teorian jälkeen oli käytännön aika. Bussi nouti seminaarilaiset ja vei parinkymmenen minuutin matkan päähän Oulun keskustasta Niilesjärven rantaan. Tänne on Oulun kaupunki tilannut Kosteikkomaailman Juha Siekkiseltä suunnitelman järven valuma-alueen vesien käsittelemiseksi ennen niiden laskua järveen. 

Näimme putkialtaan, laskeutusaltaita, pintavalumakenttää, metsäojien padotusta, puukasetteja, viiksiojia... Vieraat sanat vilahtelivat, mutta muuttuivat konkreettisiksi kun seisoi rapsakassa pikkupakkasessa laskeutusaltaan laidalla ja kosketteli puukasetin tukkien niljakkaita pintoja, johon kaikenlaista kiintoainesta ja mikrofilmiä oli jo alkanut kertyä.

Laskeutusaltaiden tarkoituksena on hidastaa veden kulkua niin pitkäksi aikaa, että kiintoaineita ehtii laskeutua altaan pohjaan. Allas pitäisi käydä tyhjentämässä aika ajoin, muuten se ajan myötä madaltuu eikä enää toimita tehtäväänsä. Kun vesi on liikkunut hitaasti tai seissyt aikansa altaassa, se valuu kynnyksen yli hieman kirkkaanpana seuraavaan altaaseen. 

Puukasetit ovat joko yhteen sidottuja tai vain päällekkäin pinottuja tukkeja, jotka keräävät pintaansa kaikenlaista kiintoainesta vedestä. Samoin toimivat metsäojiin nakatut kuusenoksat, joihin oli parin viikon ojassaolon jälkeen tarttunut jo hurja kerros kaikenlaista "töhkää". Paksu ruskea mikrofilmi peitti yksittäiset neulaset. Metsäojan sulkeva luonnonmateriaaleista eli puusta ja turpeesta rakennettu pato pysäyttää veden kulun ojassa ja ohjaa sen viiksiojia eli pääojasta sivuun johtavia ojia pitkin ympäriinsä niin että metsän pohja soistuu. Pintavalunta kasvillisuuden päältä kerää lisää kiintoaineita sekä tietysti ravinteita. Metsä tästä kyllä kärsii, mutta Niilesjärven tämä ranta on Oulun kaupungin omistamaa ja kaupunki päätti viisaasti panostaa vesistökunnostukseen muutaman tuhannen puunkaatoeuron sijaan.

Havut keräävät kiintoaineita läpi virtaavasta vedestä ja puut ja oksat hidastavat veden juoksua. Kuva: Anssi Puutio

Siekkinen itse oli ohjaamassa kaivinkonekuskia, kun puolitoista metriä syviä putki- ja laskeutusaltaita kaivettiin. Mökkiläisille ojennettiin suunnitelma siitä, mitä toimia metsäojille pitäisi tehdä ennen kuin ne laskevat vetensä Niilesjärveen. Talkoilla syntyi patoja ja lapioilla viiksiojia. Työn tulos oli hienosti levinnyt ojan vesi, josta iso osa kiintoaineesta jumittuu kasvillisuuteen ennen päätymistään Niilesjärveen. 

Juttelin muutamien muiden seminaarilaisten kanssa. Ammattilaisten (ELY-keskukset, SYKE, Pro Agria, Metsäkeskus, Metsähallitus) lisäksi paikalla oli kiinnostuneita mökkiläisiä, vastavalmistuneita luonnonmaantieteilijöitä ja mm. kulttuuriantropologi, joka tutki vesistökunnostusta humanistin silmin. Vesistökunnostus aletaan onneksi pikkuhiljaa nähdä melko läpileikkaavana aiheena - vettä ei voi suojella vain yhdessä paikassa, koska se kerää mukaansa kaikenlaista koko siltä matkalta, minkä se kulkee reitillään sadepilvestä turvesuolle, ojitusojaan, jokeen, järveen ja lopulta Itämereen. Metsäojitus ei ole irrallinen asia Itämeren kunnosta eikä vesiensuojelu ole vain tietyn yksittäisen tahon asia vaan kuuluu kaikille metsänomistajista kaupungin ympäristötarkastajiin, mökkiläisiin, kaupungin hulevesistä huolehtiviin ja lopulta meihin meribiologeihinkin asti.

Essi Keskinen

Seuranta aloitettu!

Merenkurkun ja Perämeren merenhoidon seurantalinjat ulottuvat helminauhana Närpiöstä Tornioon. Kuva: Metsähallitus

Merenhoitosuunnitelman mukaisesti Itämeren pitäisi olla hyvässä kunnossa vuoteen 2027 mennessä. Monen monituisia toimenpiteitä on aloitettu ja osittain ne ovat alkaneet purrakin. Itämeren rehevöityminen on monin merialuein kääntynyt lievään laskuun eli tilanne on hitaasti alkanut parantua. Dioksiinisilakoista ei enää tarvitse puhua ja Suomikin on ratifioinut sopimuksen laivojen painolastivesien käsittelystä niin, että vieraslajien kulkeutuminen paikasta toiseen minimoituisi.

Matalalla mutapohjalla kasvavat vidat kurkottavat kohti pintaa kun auringonsäteet kurkottavat kohti pohjaa. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Miten sitten voidaan määritellä, milloin meri on hyvässä kunnossa? Suomen merenhoitosuunnitelman toimenpideohjelmassa on lueteltu mittarit, joiden mukaan edistystä tarkastellaan. On suoraviivaista sanoa, että esim. typpeä ei saa päästää mereen enempää kuin xx tonnia vuodessa – se on selkeä mittari. On vaikeampaa yrittää määritellä ekologista hyvää tilaa. Siinä pitää jo vähän soveltaa.

Kyllä nyt hymyilyttää kun sukellus on mennyt hyvin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä otettiin askel eteenpäin ekologisen hyvän tilan suhteen, kun viimeisillekin kahdelle merialueelle, Merenkurkkuun ja Perämerelle, perustettiin seurantalinjat. Makrofyyttien eli kasvillisuuden seurantalinjoilla seurataan muta-, hiekka- ja sorapohjilla levien, vesisammalten ja putkilokasvien avulla mm. kasvillisuuden monimuotoisuutta, epifyyttisten eli päällyslevinä kasvavien rihmalevien määrää, uhanalaista kasvillisuutta ja vieraslajeja. Nyt tiedetään ns. perustaso, ja tämän jälkeen linjoja seurataan kolmen vuoden välein merialue kerrallaan.

Seurantalinjoja ei tarkoituksella perustettu sinne, missä uhanalaista lajistoa tiedetään olevan, mutta jos linjalta löytyy esim. rauhoitettu ja vaarantunut upossarpio, sitä tulee samalla seurattua. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Murtovesisieni löytyy soralinjalta vähän suuremmalta kiveltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Silopartoja ei pysty Perämerellä erottamaan toisistaan, koska niihin ei yleensä muodostu lisääntymiselimiä. Nitellojen juurella kasvaa myös äimäruohoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ns. rannikon makrofyyttilinjat ovat Velmu-menetelmällä (vedenalainen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) tehtäviä 100 m mittaisia linjoja, jotka syvyydestä riippuen tehdään joko SUP-laudalla ja vesikiikarilla, kahlaamalla tai sukeltamalla. Tulokset tallennetaan ympäristöhallinnon LajiGIS-tietokantaan, josta tiedot kulkeutuvat myös Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -sivustolle. Sieltä lajihavaintoja voi tarkastella kuka vaan.

Nyt toivotaan vaan, että rahoitus linjojen seuraamiseksi varmistuisi. Koska mitä hyötyä on seurantalinjoista, jos niitä ei seurata?

Essi Keskinen, meribiologi

Usein merenhoidon seurantalinjat ovat niin matalalla Merenkurkussa ja erityisesti Perämerellä, että SUP-lauta ja vesikiikari riittävät mainiosti. Näytepurkkisarjaan otetaan myöhemmin mikroskopoitavat kasvit ja levät. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

SUP-laudalle mahtuu koko päivän arsenaali työvarusteita ämpäreistä ja näytteenottovälineistä vesikiikariin, haraan ja ankkuriin. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Soran ja hiekan sekapohjalle on laskettu 100 m mittainen köysi, jota pitkin sukeltaja sukeltaa. 10 m välein, tai syvyyden vaihtuessa metrin, tehdään näytepiste neljän neliömetrin alalle. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vielä 142 m Söderskatanin pisteelle! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä sää suosii :) Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä töitä pääsee tekemään ulkomerellä... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

...välillä työskennellään sisälahdissa. Kuva: Saara Luukkonen

Yksi on vetänyt linjan ja ottaa sen jälkeen valokuvia, yksi tekee varsinaisen kartoituksen ja yksi toimii "sihteerinä". Matalia SUP-linjoja voidaan tehdä yksinkin, mutta tässä tapauksessa koko autollinen oli matkalla kohti pohjoista, jolloin oli nopeinta tehdä linjat yhdessä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Kovalla hiekkapohjalla linja sujuu vaivattomasti kahlaamalla, kunhan vaan syvyys riittää. Vesikiikari toimii loistavasti maskin sijasta. Kuva: Erika von Essen

Pikkukiviä ja soraa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hyvä ja onnistunut sukellus takana, nyt vain takaisin veneelle! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus