Hyvien ja huonojen laguunien kesä

 

Luontokartoittaja tiiraa meriuposkuoriaista luupilla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma Velmu starttaa maastokauden tänä vuonna kesäkuun puolivälistä. Töitä tehdään itäiseltä Suomenlahdelta aina eteläiselle Perämerelle asti. Kenttätöissä hyörii neljä tiimiä yhteensä kahdentoista hengen voimin. Maastokausi kestää noin kolme kuukautta, sitten alkavat syysmyrskyt, kasvit lakastuvat ja tuulet alkavat haitata työskentelyä.

Maastotyö matalissa fladoissa ja lahdissa sujuu helpoiten SUP-laudoin ja vesikiikarein varustautuneena. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä vuonna Velmuun vedenalaiskartoitukset keskittyvät lahtiin ja fladoihin, merestä maankohoamisen myötä hitaasti irti kuroutuviin laguuneihin. Suomen ympäristökeskus SYKE on talven aikana pyöritellyt aiempaa Velmu-dataa, jota on kertynyt jo noin 170 000 näytepisteen verran, luonut näyteaineiston ja ympäristömuuttujien avulla lajien ja luontotyyppien levinneisyysmalleja, tutkinut ihmispaineita ja syöttänyt kaiken aineiston alue-ekologiseen Zonation-työkaluun. Zonation pureskelee kaikkea sille syötettyä dataa ja ulos putkahtaa esim. 10 % arvokkaimmasta ja ns. arvottomimmasta meriluonnosta kartalle vietynä, eli vedenalaisen luonnon laji- ja uhanalaiskeskittymiä kaukana ihmispaineista ja toisaalta ruopattuja, vähälajisia tai vieraslajien dominoimia alueita.

Maastokauden 2023 Velmu-työt ripottautuvat pitkin Suomen rannikkoa. Kenttäkauden suunnitelmia hiotaan toimistossa esim. ilmakuvien pohjalta. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus

Kevään aikana huonoimpia ja parhaimpia datoja on pyöritelty yhdessä Metsähallituksen koostaman ns. laguunidatan kanssa ja tutkittu fladoja, jotka edustavat parasta ja huonointa meriluontoa, josta ei kuitenkaan ole vielä liiemmälti inventointitietoa. Alueen ”parhaus” tai ”huonous” perustuu siis olettamuksiin ja mallinnukseen, ja tänä kesänä kenttätiimien tehtävänä on käydä katsomassa, kuinka mallinnusten teko on osunut yksiin todellisen maailman kanssa.

Fladan koosta riippuen sinne tehdään muutamasta pisteestä kymmeniin pisteisiin ja muutamaan 100 m kartoituslinjaan ulottuva näytepisteiden verkosto. Alueen syvyydestä – tai useimmiten ehkä mataluudesta – johtuen näytepisteet voidaan tehdä SUP-laudalla ja vesikiikarilla tai snorklaamalla. Sukellusta saatetaan tarvita joillakin suuremmilla lahdilla, mutta suurimmaksi osaksi alueet ovat matalia. Huonossa näkyvyydessä saatetaan käyttää myös haraa.

Haralla pohjasta nousee kasvillisuutta, mutta lajien välisistä suhteista tai peittävyysprosenteista ei pysty sanomaan mitään. Haraa heitetään, kunnes uusia lajeja ei enää nouse, kuitenkin vähintään viisi kertaa jokaiselta näytepisteeltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Näytepisteellä tehdään neljän neliömetrin laajuisen alueen arviointi. Alan pohjanlaatu eli pohjasedimentti tarkastetaan yleensä ensimmäisenä (montako prosenttia pohjasta on hiekkaa, soraa, kiviä, minkä kokoisia kiviä?), sitten tarkastetaan lajisto. Jokainen laji kirjoitetaan ylös, samoin kuin sen peittävyysprosentti näytealalla, ja kasvin korkeus eli sen pituus. Kasvillisuuslinjoilta neljän neliön näyteala tarkastetaan joka kymmenen metrin välein, tai jos syvyys vaihtuu yli metrin tai luontotyyppi muuttuu merkittävästi, esim. kasvittomasta hiekasta täysin kasvivaltaiseksi mutapohjaksi tai kallioksi. Päivän päätteeksi koko fladasta kirjoitetaan ylös yleistiedot – ympäröivien rantojen maankäyttötiedot (”maanviljelystä, mökkejä, rantaniittyä”), ihmispaineet (”veneilyä, laituri, ruoppaus, golfkenttä”), valtalajisto, luonnontilaisuus ja muita huomioita, joita myöhemmin voidaan käyttää kuvailemaan aluetta.

Sukeltaessa tunnistamattomat levä- ja muut näytteet kerätään ns. leväpatteriin, filmi- tai näytepurkeista askarreltuun näytteenottosarjaan, johon on yhdistetty pinsetit. Tiedot kirjoitetaan ylös kirjoitusalustaan teipatulle muoville, johon lyijykynä tarttuu hyvin. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Tuulipäivinä, perjantaisin junassa kotiin palatessa tai viimeistään syksyllä kenttämuistiinpanot kirjoitetaan puhtaaksi Excel-taulukkoon ja syötetään myöhemmin ympäristöhallinnon yhteiseen tietokantaan. Sieltä datoja voidaan louhia taas seuraavana talvena ja tutkia, pitivätkö mallit ja oletukset paikkansa vai eivät, ja miksi näin oli. Näin malleja voidaan aina parantaa, kunnes ne vastaavat mahdollisimman tarkoin todellista maailmaa. Malleja tarvitaan, koska emme koskaan tule pystymään siihen, että Suomen vedenalaisesta luonnosta olisi kartoitettu joka ikinen neliösenttimetri – joillekin alueille paras mahdollinen asiantuntijan arvaus eli mallinnus saattaa pitkään olla se ainoa ”tieto” alueesta.

Toivotaan siis tuuletonta kesää niin maastotyöt sujuvat mahdollisimman jouhevasti!

Essi Keskinen

Pelastautumispuku on yksi meribiologin tärkeimmistä työvälineistä. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus

Käsi-GPS ohjaa näytepisteelle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-lauta on todella hyödyllinen kuljettaessa matalilla mutapohjaisilla alueilla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kanadanvesirutto on vallannut monia järviä, lampia, jokisuistoja ja murtovesilahtiakin. Joukosta löytyy myös esim. näkinpartaisia. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Välillä eteneminen tyssää täysin... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Veneessä pitäisi aina olla navioiga eli joku, joka tietää merikortilta, missä ollaan, siltä varalta, että sähköinen navigointilaite pettää. Kuva: Elina Keskitalo / Metsähallitus

Sukellusavustaja ottaa sukeltajan vastaan linjasukelluksen jälkeen. Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Aina ei merelläkään paista aurinko... Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus

Lähtövalmis tutkimussukeltaja näyttää lähinnä joulukuuselta. Kuva: Elina Keskitalo / Metsähallitus

Välillä drop-videokamerakin voi olla näytteenotin tai hara... Kuva: Niina Kurikka / Metsähallitus

Merta puhtaammaksi

 

Kevätsiivous meressä. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus

Aina välillä sitä miettii, että mihinkähän minut oikein palkattiin? Viimeksi olen ihmetellyt tätä kun seisoin polvia myöten hyisessä vedessä pohjoisilla Merenkurkun saarilla ja harjasin katuharjalla pohjakiviä. Minä, joka inhoan siivoamista niin paljon, että meidän kahden aikuisen taloudessa käy siivooja kerran kuukaudessa!

Pohjakivien harjaus on kovaa hommaa! Video: Anette Bäck / Metsähallitus

Syy siihen, miksi Metsähallituksen meribiologi on yllättäen huolestunut rantakivien puhtaudesta, ei tällä kertaa johdu onneksi öljyonnettomuudesta (jolloin kiviä saateaan pestä päivätolkulla ja hyvinkin tarkasti), vaan kunnosturtarpeesta. Kansallisessa Biodiversea -hankkeessa tehdään pilottikokeilu siitä, pystyttäisiinkö merikutuisen harjuksen kutualueita kunnostamaan. Yhden syyn merikutuisen harjuksen häviämiseen Merenkurkusta arvellaan olevan Itämeren rehevöityminen. Rehevöityminen kiihdyttää yksivuotisten rihmalevien kasvua ja leviä kasvaa erityisesti matalassa rantakivikossa. Levät tukkivat kivien välejä ja  kuollessaan ne vajoavat pohjaan ja tukahduttavat soraikon koloset, jolloin meriharjuksen munat eivät enää hapetu levämössössä vaan kuolevat.

Tänä keväänä meritiimi pakkasi siis mukaan katuharjoja ja painepesurin ja lähti pesemään matalan rantaveden kivikoita Valassaarille, Merenkurkun luoteisimpaan saaristoon. 

Toukokuun alussa Valassaarten rannoilla oli vielä vanhoja jääkansia, jotka sulivat viikon aikana pois. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus

Merikutuinen harjus kutee heti jäidenlähdön jälkeen 4-10 -asteisessa vedessä hyvin matalassa rantakivikossa. Vajaat sata vuotta sitten harjusta eli harria pyydettiin tähän aikaan tai heti vesien lämmettyä venelasteittain mm. harrilaudoilla. Viimeistään 80-luvulla harjuskannat romahtivat ja nyt laji on äärimmäisen uhanalainen. Muita uhanalaistumisen syitä ovat mm. Itämeren veden kiintoainepitoisuuden kasvu (kiintoaineet tukkivat soraikot ja munat eivät saa kaipaamaansa happikylpyä) ja vesien lämpeneminen. Lisääntyneiden hylje- ja merimetsokantojen vaikutusta on mietitty, samoin mahdollista ylikalastusta historiallisina hyvinä aikoina, mutta varmoja vastauksia näiden vaikutuksesta ei ole. Se tiedetään, että herkät mätimunat vaativat hyvin paljon happea, kylmää ja raikasta vettä ja suurta veden vaihtuvuutta - jos rihmalevät ja sedimentti tukkivat soraikot ja kivikot, mätimunat kuolevat hapenpuutteeseen.

Luonnonvarakeskus Luke ja Metsähallituksen Luontopalvelut laati yhdessä tutkimussuunnitelman, jolla harjuksen kutukivikoiden kunnostusta lähdettiin pilotoimaan. Pitkin Valassaarten rantamatalikkoja sijoitettiin kahdeksantoista kappaletta 10 m pitkiä ja 2 m leveitä koealoja. Vierekkäisinä olivat aina kontrollialue, jolla ei tehdä toimenpiteitä, ja koeala, joka joko harjattiin puhtaaksi katuharjalla tai kivet pestiin painepesurilla. Aloista otettiin ennen ja jälkeen kuvat, ja niitä käydään seuraamassa kolmen viikon välein koko kesän ajan. Koealojen rantoihin istutetaan kesäkuun alussa meriharjuksen poikasia, jotka on kasvatettu laitoksessa. Poikasten selviämistä pyritään seuraamaan sekä putsatuilla koealoilla että viereisillä kontrollialueilla.

Kovassa aallokossa pyöreillä kivillä pystyssä pysyminen onnistui helpommin harjaan nojaten :D Video: Anette Bäck / Metsähallitus

Jotta äärimmäisen uhanalaisen merikutuisen harjuksen poikasia saisi istuttaa saaristoon, ELY-keskus vaati tarkat kartoitukset siitä, että harjus ei todellakaan enää lisäänny Merenkurkussa. Istutuspoikasten emokalat tulevat lähinnä Perämereltä, koska Merenkurkusta niitä ei enää löydy. Lupa "vieraiden" poikasten istutukseen heltisi, koska alkuperäisiä merenkurkkulaisia meriharjuksia ei enää ole.

Jos pilottikokeilu toimii, Merenkurkun ja kenties muidenkin aiempien meriharjusten kutualueiden kutukivikkoja voidaan alkaa kunnostaa samanlaisin menetelmin. Luontaisesti meriharjus kutee enää ainoastaan Perämerellä Krunnien saaristossa ja Perämeren kansallispuistossa sekä Selkämerellä Ouran saaristossa.

Viikon verran kivien pesua riitti saamaan olkalihakset ja muutamat muut vähemmän käytetyt käsivarsien lihakset helliksi. Toivottavasti istutettavat harjuksenpoikaset ymmärtävät arvostaa puhtaampaa Itämerta ja siivoustiimin kovaa panosta!

Essi Keskinen

Horisontti aukeaa ja aallot vyöryvät rantaan kun Metsähallituksen meritiimi pesee rantakiviä! Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus