Meridata käyttövalmiina

Velmu kesäsi maastokaudella 2023 tietoa 4466:sta näytepisteestä itäiseltä Suomenlahdelta Kalajoelle. Kuva: Metsähallitus

Maastossa tehdään maastokartoituksia ja kerätään tarkkaa lajitietoa, mihin millään kaukokartoitusmenetelmillä ei vielä ainakaan tällä hetkellä kyetä. Maastotyöt ovat kalliita ja aikaavieviä ja erityisesti vedenalaiset lajistokartoitukset vaativat erityisosaamista kuten snorklaamista tai sukeltamista. Työ ei kuitenkaan ole läheskään valmiiksi tehty sitten kun maastotyöt on tehty, vaikka kaikki lajinäytteetkin olisi mikroskopoitu ja tunnistettu. Työ ei ole valmis edes silloin, kun kaikki data on naputeltu Excel-taulukoihin.

Työ on valmis vasta, kun taulukot on syötetty LajiGIS-tietokantaan, jossa lajistotiedot ovat kaikkien ympäristöhallinnossa työskentelevien käytettävissä. Ja kun tiedot vielä kerran viikossa päivittyvät ympäristöhallinnon tietokannasta yleiseen Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -tietokantaan, joka on kaikkien käytössä oleva avoin tietokanta, vasta sitten kenttätyörahoille on saatu täysi vastine.

 

Punanäkinpartaiset kertovat yleensä suojaisesta mutapohjaisesta fladasta tai lahdesta. Kuva: Sonja Palhus / Metsähallitus

Jotkin hyönteiset kuten esim. uposkuoriaiset munivat vesikasvien juuristoihin, joissa niiden toukat kuoriutuvat munista ja alkavat alkaa elämämäänsä ennen aikuiseksi kuoriutumista. Kuva: Maximillian Gareis / Metsähallitus

Maastokaudella 2023 yhteensä neljä Velmu-tiimiä (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) keräsi lajistodataa itäiseltä Suomenlahdelta aina Kalajoelle asti. Tietoja kertyi yhteensä 4466:sta näytepisteestä. Näytepiste tarkoittaa 1-4 neliömetrin kokoista kartoitusalaa, jonka lajisto on inventoitu sukeltamalla, snorklaamalla tai vesikiikarilla. Jos vesi on ollut sameaa, on käytetty haraa, jolloin näyteala on ollut suurempi, mutta pohjaa ei ole nähnyt.

Vesikuuset ovat näyttävät terrestrisiltä kaimoiltaan kuusilta. Kuva: Sonja Palhus / Metsähallitus

Matalilla tai erityisen mutaisilla alueilla vedenalaiskartoituksia tehdään paljon sup-laudan päältä. Melan avulla on kätevää mitata veden syvyys. Kuva: Kevin O'Brien / Metsähallitus

Kaikilta näytepisteiltä ei löydy yhtään lajia, mutta nämä pisteet ovat melko harvassa. Muutamien fladojen syvemmiltä mutapohjilta, erityisesti jos niiden läpi on ruopattu veneväylä, ei välttämättä löydy mitään. Suurin osa näytepisteistä pitää kuitenkin sisällään yhdestä jopa tusinaan tai viiteentoista lajia. 

Yllättäen kaikkein luonnontilaisimmat ja häiriintymättömimmät fladat eivät välttämättä ole niitä monilajisimpia. Upeat mukula- tai punanäkinpartaniittyjen peittämät kirkasvetiset, täysin luonnontilaiset fladat voivat joskus ylläpitää vain kourallista lajeja, esim. mukula- ja punanäkinparta, merinäkinruoho ja hapsivita. Jos häiriötä (lue rehevöitymistä tai edes ravinteita) on hieman enemmän, lajimäärä saattaa kivuta yli kahdenkymmenen. Kumpi näistä alueista sitten on "arvokkaampi" merialue, se on jokaisen itse päätettävissä.

Sameassa vedessä snorklaaja turvautuu heittoharaan lajiston selvittämiseksi. Kuva: Sonja Palhus / Metsähallitus

Kenttäprotokolla kiinnitetään kirjoituslevyyn ja tallentimena toimii vanha kunnon lyijykynä. Vedessä lähes kaikki muut tietojen tallennusmenetelmät ovat joko hankalia, hitaita, kalliita tai muuten mahdottomia. Kuva: Sonja Palhus / Metsähallitus

Joillakin alueilla kartoittajien kavereina laiduntaa perinnebiotooppien hoitajia. Kuva: Kevin O'Brien / Metsähallitus

Maastopäivät tuppaavat olemaan pitkiä. Kartoituskohteet ovat kaukana, veneellä liikkuminen on hidasta, kartoitusvälineitä on paljon ja niitä pitää raahata maastomajoituksen, pakettiauton, veneen ja fladan välillä. Illalla sama reitti pitää kulkea toiseen suuntaan.

Maastopäivä ei pääty siihen, kun saavutaan takaisin majoitukseen. Sitten pitää vielä käydä läpi päivän mikroskopoitavat näytteet, huoltaa varusteet, tankata veneet ja valmistautua seuraavaan päivään. Dataa tallennetaan Excel-taulukoihin silloin kun ehditään, tuulisina päivinä, junamatkoilla tai autossa pelkääjän paikalla.

Välillä Suomenkin vesistöt näyttävät tropiikilta. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus

Sukeltajan A-lippu ilmoittaa, että lähistöllä on sukeltaja - älä siis aja veneellä päälle! Anna Lyssenko / Metsähallitus

Äimäruoholla on sievät pienet pallerokukinnot. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kovapohjaisia fladoja voi helposti kartoittaa vesikiikarilla, jos pohja ei pöllyä eikä vesi ole liian syvää. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Tehdyt kartoituslinjat ja -pisteet näkyvät ilmakuvan päälle projisoituna LajiGIS-tietokannassa. Kuva: Metsähallitus

Median kanssa työskentely on osa vedenalaiskartoituksia. Ihmisiä kiinnostaa, miksi plussa-palloiksi pukeutuneet pelastautumispukuiset meribiologit ja luontokartoittajat häärivät heidän rannoillaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hiekkapohjilta löytyy sekä putkilokasveja että irtonaisia rihmaleviä. Kuva: Anna Lyssenko / Metsähallitus

LajiGIS-tietokantaan vietynä maastossa tehdyt näytepisteet- ja linjat näyttävät osuvan pohjakartan kanssa yksiin. Kuva: Metsähallitus

Essi Keskinen, meribiologi

Kerro se kuvin

Maastokesän toimiston maisemissa on harvoin mitään valittamista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Viimeisten parin viikon aikana olen tägännyt kesän maastotyökuviin asiasanoja. Kun kuvat sitten viedään kuvapankkiin, niitä voi etsiä asiasanoilla kuten "sukellus", "uhanalainen", "työ", "Perämeri" jne. Pohjanlahden tiimin kuvista Korsnäsistä Tornioon kertyi "Parhaat 2023" -kansioon noin 300 kuvaa, joista laitain tähän nyt muutamia itselle tavalla tai toisella mielenkiintoisia, kauniita, hätkähdyttäviä tai muuten merkityksellisiä.

Tervetuloa Metsähallituksen meritiimin yhdistetyn Velmu- ja merenhoidon seurannan tiimin maastokesään 2023!

Essi Keskinen

12 maastoviikkoa, 11 maastomajoitusta. Ei voi ainakaan sanoa, että maisemat olisivat käyneet tylsiksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Parhaimmillaan vaarantuneet suojaisat näkinpartaisniityt ovat todella tiheitä ja kauniita. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Merenhoidon seurantalinjoiksi etsittiin sora-, hiekka- ja mutapohjia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Monet fladat eli maankohoamisen vuoksi merestä irti kuroutuvat lahdet ovat pullollaan mitä erilaisimpia lajeja - tästä fladasta löytyy ainakin näkinpartaisia, vitoja ja merinäkinruohoa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Pehmeäpohjaiset suojaisat fladat ylläpitävät tiheitä vesikasviniittyjä. Tästä fladasta löytyi punanäkinpartaa ja hapsivitaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tämä flada oli vastikään ruopattu ja sen kyllä näki. Näkyvyys oli hyvin huono ja kaikkea jäljelle jäänyttä kasvillisuutta peitti sentin sedimentaatiokerros. Ikävä kyllä lahdesta löytyi myös koko maassa rauhoitettu meriuposkuoriainen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Satoi tai paistoi, työt mennään tekemään. Tuuli on sitten eri asia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ärviät kurkottelevat pintaan tältä mutapohjalta. Ärviöiden juurilta löytyy vaikka minkälaista kasvillisuutta eri lajisista näkinpartaisista uposvesitähtiin, vitoihin, hauroihin ja letkuleviin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merinäkinruoho on kirkkaanpunaisine "täplineen" valokuvauksellinen laji. Se kertoo lievästä rehevöitymisestä, mutapohjasta ja suojaisesta kasvupaikasta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lumpeet ja ulpukat viihtyvät makeavetisimmissä lahdissa ja jokisuistoissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Värit ovat kohdillaan tässä kesäisessä lumpeenkukkakuvassa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Paikalliset mökkiläiset kertoivat, että poimuvidan massaesiintymät toistuvat noin neljän vuoden välein. Pääsimme todistamaan tätä Merenkurkussa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kuvia tulee helposti otettua parhaimmilla ja huonoimmilla keleillä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Upossarpio on kaikessa vaatimattomuudessaan kaunis uhanalainen vesikasvi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Uhanalaisen lajin näkeminen sävähdyttää aina. Perämeren kansallispuiston Selkä-Sarven vaarantuneen paunikkoesiintymän tarkastaminen oli mukava tehtävä, koska laji löytyi edelleen paikalta. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Välillä työskentelyolosuhteet ovat vähemmän optimaaliset. Onneksi matalalla rannalla pystyy työskentelemään myös kovemmalla tuulella. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Vaarantunut ja koko maassa rauhoitettu nelilehtivesikuusi on kauniinvärinen kasvi. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Välillä tuulee... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Ulkokrunnista paluu voi välillä olla märkää touhua. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Iltatyöt ovat mukavia, jos ei väsytä liikaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Nautiskelin tänä kesänä sukelluksista. Viime kesänä niitä ei ollut ja edelliskesänä ne tehtiin syviin ja järkyttävän sameisiin Airiston vesiin Turun sisäsaaristossa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kaikki jotka ovat kuunnelleet merisäätä, muistavat Ulkokallan. Maakalla on naapurisaari, josta löytyy mm. puinen kirkko, Ulkokallalla on vain sääasema ja joitakin paikallisten mökkejä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesällä 2023 perustettiin Merenkurkkuun ja Perämerelle merenhoidon seurantalinjoja. Sorapohjien löytyminen oli aina iloinen asia, koska soraa tuntuu olevan meren pohjalla vain pieninä laikkuina. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Lapin ELY-keskus pyysi meitä tarkistamaan erään uhanalaisen lajin, lietetattaren, esiintymän, läheltä Perämeren kansallispuistoa. Sieltähän se vielä löytyi, joskin viimeisiään vetelevänä - vesialue on kasvamassa umpeen ja lietetatar jäämässä muun kasvillisuuden jalkoihin. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Auringonlasku värjää Perämeren kansallispuiston taivaan. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Kesä- ja heinäkuu olivat suhteellisen tyyniä ainakin Merenkurkussa, mutta elokuussa tuulet alkoivat vaivata Perämerellä. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Tuulipäivänä on hyvä tarkistaa tiedossa oleva uhanalaisten upossarpioiden esiintymä. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Äimäruoho on sievä pieni vesikasvi, joka helposti jää muiden jalkoihin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ojasta allikkoon - miten vesi pysäytetään?

Kun alueelle on tehty hyvä suunnitelma, sen toteuttamisesta pystyvät huolehtimaan aivan tavalliset mökkiläisetkin. Tai "tavallinen" ei ehkä kuvaa jokaista mökkiläistä, joka haluaa lähteä vesienkunnostustalkoisiin, mutta tulevaisuudessa toivottavasti useampikin paikallisasukas tai mökkiläinen innostuu hoitamaan alueensa vesistöjä. Kuva: Anssi Puutio

Osallistuin Pro Agrian järjestämille kunnostuspäiville. Puolitoista päivää kuunneltiin seminaareja ja paneelikeskustelua, puoli päivää retkeiltiin kunnostetulla alueella.

Kyse oli vesienhoidosta - siis valuma-alueista, järvikunnostuksista, kosteikoista, HaSu-maista eli happamista sulfaattimaista, raudan valumasta jne. Osallistuin seminaariin, koska kaikki hyvä, mitä tämä vesienhoitoporukka pystyy tekemään vesille ennen kuin ne valuvat minun työmaalleni Perämereen, on pelkkää plussaa.

Itämeren suurin ongelma on rehevöityminen. Monia mereisiä luontotyyppejä ei siis kannata ennallistaa tai kunnostaa, jos niiden ongelma on nimenomaan rehevöityminen. Myös tumma vesi, kiintoaineet ja happamuus saattavat vaivata rantavesiä. Ja suurin osa tästä tavarasta valuu Itämereen maalta. Kannattaa siis kiinnittää huomionsa valuma-alueen vesienhoitoon, rannikon kosteikoihin ja happamien sulfaattimaiden asianmukaiseen käsittelyyn, jos haluaa tehdä jotakin Itämeren vedenlaadulle.

Laskeutusallas voi näyttää vaikka tältä. Työ on vuoden vanha eli vasen reuna, johon ruoppausmassat on läjitetty, lähtee pikkuhiljaa maisemoitumaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Puolentoista päivän teorian jälkeen oli käytännön aika. Bussi nouti seminaarilaiset ja vei parinkymmenen minuutin matkan päähän Oulun keskustasta Niilesjärven rantaan. Tänne on Oulun kaupunki tilannut Kosteikkomaailman Juha Siekkiseltä suunnitelman järven valuma-alueen vesien käsittelemiseksi ennen niiden laskua järveen. 

Näimme putkialtaan, laskeutusaltaita, pintavalumakenttää, metsäojien padotusta, puukasetteja, viiksiojia... Vieraat sanat vilahtelivat, mutta muuttuivat konkreettisiksi kun seisoi rapsakassa pikkupakkasessa laskeutusaltaan laidalla ja kosketteli puukasetin tukkien niljakkaita pintoja, johon kaikenlaista kiintoainesta ja mikrofilmiä oli jo alkanut kertyä.

Laskeutusaltaiden tarkoituksena on hidastaa veden kulkua niin pitkäksi aikaa, että kiintoaineita ehtii laskeutua altaan pohjaan. Allas pitäisi käydä tyhjentämässä aika ajoin, muuten se ajan myötä madaltuu eikä enää toimita tehtäväänsä. Kun vesi on liikkunut hitaasti tai seissyt aikansa altaassa, se valuu kynnyksen yli hieman kirkkaanpana seuraavaan altaaseen. 

Puukasetit ovat joko yhteen sidottuja tai vain päällekkäin pinottuja tukkeja, jotka keräävät pintaansa kaikenlaista kiintoainesta vedestä. Samoin toimivat metsäojiin nakatut kuusenoksat, joihin oli parin viikon ojassaolon jälkeen tarttunut jo hurja kerros kaikenlaista "töhkää". Paksu ruskea mikrofilmi peitti yksittäiset neulaset. Metsäojan sulkeva luonnonmateriaaleista eli puusta ja turpeesta rakennettu pato pysäyttää veden kulun ojassa ja ohjaa sen viiksiojia eli pääojasta sivuun johtavia ojia pitkin ympäriinsä niin että metsän pohja soistuu. Pintavalunta kasvillisuuden päältä kerää lisää kiintoaineita sekä tietysti ravinteita. Metsä tästä kyllä kärsii, mutta Niilesjärven tämä ranta on Oulun kaupungin omistamaa ja kaupunki päätti viisaasti panostaa vesistökunnostukseen muutaman tuhannen puunkaatoeuron sijaan.

Havut keräävät kiintoaineita läpi virtaavasta vedestä ja puut ja oksat hidastavat veden juoksua. Kuva: Anssi Puutio

Siekkinen itse oli ohjaamassa kaivinkonekuskia, kun puolitoista metriä syviä putki- ja laskeutusaltaita kaivettiin. Mökkiläisille ojennettiin suunnitelma siitä, mitä toimia metsäojille pitäisi tehdä ennen kuin ne laskevat vetensä Niilesjärveen. Talkoilla syntyi patoja ja lapioilla viiksiojia. Työn tulos oli hienosti levinnyt ojan vesi, josta iso osa kiintoaineesta jumittuu kasvillisuuteen ennen päätymistään Niilesjärveen. 

Juttelin muutamien muiden seminaarilaisten kanssa. Ammattilaisten (ELY-keskukset, SYKE, Pro Agria, Metsäkeskus, Metsähallitus) lisäksi paikalla oli kiinnostuneita mökkiläisiä, vastavalmistuneita luonnonmaantieteilijöitä ja mm. kulttuuriantropologi, joka tutki vesistökunnostusta humanistin silmin. Vesistökunnostus aletaan onneksi pikkuhiljaa nähdä melko läpileikkaavana aiheena - vettä ei voi suojella vain yhdessä paikassa, koska se kerää mukaansa kaikenlaista koko siltä matkalta, minkä se kulkee reitillään sadepilvestä turvesuolle, ojitusojaan, jokeen, järveen ja lopulta Itämereen. Metsäojitus ei ole irrallinen asia Itämeren kunnosta eikä vesiensuojelu ole vain tietyn yksittäisen tahon asia vaan kuuluu kaikille metsänomistajista kaupungin ympäristötarkastajiin, mökkiläisiin, kaupungin hulevesistä huolehtiviin ja lopulta meihin meribiologeihinkin asti.

Essi Keskinen

Seuranta aloitettu!

Merenkurkun ja Perämeren merenhoidon seurantalinjat ulottuvat helminauhana Närpiöstä Tornioon. Kuva: Metsähallitus

Merenhoitosuunnitelman mukaisesti Itämeren pitäisi olla hyvässä kunnossa vuoteen 2027 mennessä. Monen monituisia toimenpiteitä on aloitettu ja osittain ne ovat alkaneet purrakin. Itämeren rehevöityminen on monin merialuein kääntynyt lievään laskuun eli tilanne on hitaasti alkanut parantua. Dioksiinisilakoista ei enää tarvitse puhua ja Suomikin on ratifioinut sopimuksen laivojen painolastivesien käsittelystä niin, että vieraslajien kulkeutuminen paikasta toiseen minimoituisi.

Matalalla mutapohjalla kasvavat vidat kurkottavat kohti pintaa kun auringonsäteet kurkottavat kohti pohjaa. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Miten sitten voidaan määritellä, milloin meri on hyvässä kunnossa? Suomen merenhoitosuunnitelman toimenpideohjelmassa on lueteltu mittarit, joiden mukaan edistystä tarkastellaan. On suoraviivaista sanoa, että esim. typpeä ei saa päästää mereen enempää kuin xx tonnia vuodessa – se on selkeä mittari. On vaikeampaa yrittää määritellä ekologista hyvää tilaa. Siinä pitää jo vähän soveltaa.

Kyllä nyt hymyilyttää kun sukellus on mennyt hyvin! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä otettiin askel eteenpäin ekologisen hyvän tilan suhteen, kun viimeisillekin kahdelle merialueelle, Merenkurkkuun ja Perämerelle, perustettiin seurantalinjat. Makrofyyttien eli kasvillisuuden seurantalinjoilla seurataan muta-, hiekka- ja sorapohjilla levien, vesisammalten ja putkilokasvien avulla mm. kasvillisuuden monimuotoisuutta, epifyyttisten eli päällyslevinä kasvavien rihmalevien määrää, uhanalaista kasvillisuutta ja vieraslajeja. Nyt tiedetään ns. perustaso, ja tämän jälkeen linjoja seurataan kolmen vuoden välein merialue kerrallaan.

Seurantalinjoja ei tarkoituksella perustettu sinne, missä uhanalaista lajistoa tiedetään olevan, mutta jos linjalta löytyy esim. rauhoitettu ja vaarantunut upossarpio, sitä tulee samalla seurattua. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Murtovesisieni löytyy soralinjalta vähän suuremmalta kiveltä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Silopartoja ei pysty Perämerellä erottamaan toisistaan, koska niihin ei yleensä muodostu lisääntymiselimiä. Nitellojen juurella kasvaa myös äimäruohoa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ns. rannikon makrofyyttilinjat ovat Velmu-menetelmällä (vedenalainen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) tehtäviä 100 m mittaisia linjoja, jotka syvyydestä riippuen tehdään joko SUP-laudalla ja vesikiikarilla, kahlaamalla tai sukeltamalla. Tulokset tallennetaan ympäristöhallinnon LajiGIS-tietokantaan, josta tiedot kulkeutuvat myös Lajitietokeskuksen Luomuksen www.laji.fi -sivustolle. Sieltä lajihavaintoja voi tarkastella kuka vaan.

Nyt toivotaan vaan, että rahoitus linjojen seuraamiseksi varmistuisi. Koska mitä hyötyä on seurantalinjoista, jos niitä ei seurata?

Essi Keskinen, meribiologi

Usein merenhoidon seurantalinjat ovat niin matalalla Merenkurkussa ja erityisesti Perämerellä, että SUP-lauta ja vesikiikari riittävät mainiosti. Näytepurkkisarjaan otetaan myöhemmin mikroskopoitavat kasvit ja levät. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

SUP-laudalle mahtuu koko päivän arsenaali työvarusteita ämpäreistä ja näytteenottovälineistä vesikiikariin, haraan ja ankkuriin. Kuva: Rupert Simon / Metsähallitus

Soran ja hiekan sekapohjalle on laskettu 100 m mittainen köysi, jota pitkin sukeltaja sukeltaa. 10 m välein, tai syvyyden vaihtuessa metrin, tehdään näytepiste neljän neliömetrin alalle. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vielä 142 m Söderskatanin pisteelle! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä sää suosii :) Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Välillä töitä pääsee tekemään ulkomerellä... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

...välillä työskennellään sisälahdissa. Kuva: Saara Luukkonen

Yksi on vetänyt linjan ja ottaa sen jälkeen valokuvia, yksi tekee varsinaisen kartoituksen ja yksi toimii "sihteerinä". Matalia SUP-linjoja voidaan tehdä yksinkin, mutta tässä tapauksessa koko autollinen oli matkalla kohti pohjoista, jolloin oli nopeinta tehdä linjat yhdessä. Kuva: Saara Luukkonen / Metsähallitus

Kovalla hiekkapohjalla linja sujuu vaivattomasti kahlaamalla, kunhan vaan syvyys riittää. Vesikiikari toimii loistavasti maskin sijasta. Kuva: Erika von Essen

Pikkukiviä ja soraa! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Hyvä ja onnistunut sukellus takana, nyt vain takaisin veneelle! Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus