Ensimmäisen vuoden luontokartoittajan näkökulma VELMU-kartoituksiin

 

Ensimmäinen maastopäivä, vähän jännittää. Työpäivän aluksi kaikki tiimin jäsenet lähtivät suppailemaan eri suuntiin, joten näissä hommissa pääsi tekemään paljon itsenäistä työtä. Aluksi tuli kerättyä todella paljon näytteitä, mutta kesän kuluessa luotto omiin lajintunnistustaitoihin kasvoi ja samalla kerättyjen näytteiden määrä väheni. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kiertohapsikka, Ruppia cirrhosa. Yliopiston opetukseen kohdistuvien leikkausten ja säästötalkoiden takia vesikasvit pelkästään kuivattujen kasvinäytteiden ja valokuvien avulla opetelleena on aina hienoa nähdä tietokoneen näytöltä tutut kasvit luonnollisessa elinympäristössään. Monelle muulle tämä rihmalevän täyttämä, harmaa ja ankea kuva ei ehkä vaikuta erityiseltä, mutta minulle se on ensimmäinen oma havainto kiertohapsikasta. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Hapsivita, Stuckenia pectinata. Yleinen kasvi, jota löytyi lähes kaikilta kartoitetuilta alueilta. Ensikertalaiskartoittajalle tuli kuitenkin yllätyksenä se, miten erilaiselta tämä kasvi voi näyttää eri kasvupaikoissa. Kuvassa olevan puskan tunnistaa helposti hapsividaksi, mutta pienestä ja vähälehtisestä 5 cm pituisesta kasvista voi olla hankalampi päätellä lajia. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Säät suosi – ainakin suurimman osan ajasta. Ensimmäisten viikkojen helteet vaihtuivat ensin myrskyihin ja sitten Vaasan kaatosateisiin. Elokuussa pärjäsi shortseilla ja aamurutiiniin kuului vielä aurinkorasva, mutta viimeisillä viikoilla piti jo turvautua lämpöhaalariin pelastautumispuvun alla lämpötilan ollessa kymmenen asteen alapuolella. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Työtahti oli tiivis, sillä Merenkurkun alueet piti saada valmiiksi elokuun puoliväliin mennessä. Välillä oli kuitenkin aikaa myös päikkäreille auringossa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kartoituskohteet Merenkurkussa olivat todella vaihtelevia. Jokisuistoja, saaristoa, kirkasvetisiä lahtia, rehevöityneitä alueita, kaupunkiympäristöä, sameita ja mutaisia vesiä jne. Joskus sai kulkea kirkkaassa, syvässä vedessä avoimella lahdella… Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

… ja välillä alueet olivat niin ruovikoituneita, ettei niillä päässyt edes kulkemaan. Kuvissa Tuovilanjoen suistoa, jossa kartoitus jouduttiin rajoittamaan ruopatuille väylille, sillä ruovikoiden seasta ei löytynyt edes sup-laudan mentävää aukkoa. Kuvat: Jaakko Haapamäki, Erika von Essen, Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen, Macroplea pubipennis – vihdoin! Kesän alueista lähes jokaiselle oli mallinnettu Macroplea pubipennistä, mutta kerta toisensa jälkeen kenttäpäiväkirjaan oli työpäivän jälkeen kirjoitettava ”mallinnettuja uhanalaisia lajeja ei löytynyt”. Ahkera työ palkittiin viimeisillä maastotyöviikoilla elokuussa, kun Luodon saaristosta ja Lapuanjoen suistosta löydettiin molemmista 1kpl aikuinen Macroplea pubipennis. Kuvat: Erika von Essen ja Julia Honkanen / Metsähallitus

Vieraslajeja löytyi kesän aikana jonkin verran. Usein löydöt olivat yksittäisiä, mutta esimerkiksi Porvoossa hentokarvalehti, Ceratophyllum submersum, oli dominoiva laji useammassakin kohteissa. Kuvissa kanadanvesirutto Elodea canadensis ja rangiasimpukka Rangia cuneata. Kuvat: Essi Keskinen ja Erika von Essen / Metsähallitus

Roskaisuus ei yllättänyt. Mitä lähempänä tiivistä asutuskeskusta, sitä todennäköisemmin päivän aikana näyteämpäriin päätyi kasvinäytteiden lisäksi myös roskia. Roskaisimmat kartoituskohteet löytyivätkin Vaasan ja Porvoon kaupunkien läheisyydestä. Kuvat: Essi Keskinen, Erika von Essen, Julia Honkanen / Metsähallitus

Ei se ole niin helppoa kuin miltä näyttää… Joskus voi helpoksi luultu homma osoittautua yllättävän haasteelliseksi. Näissä kuvissa etsimme hyvin pieneltä, matalalta ja suojaisalta alueelta punanäkinparta eli Chara tomentosa -istutuksia. Kuulostaa helpolta, eikö? Lopulta vaadittiin kuitenkin tunteja kestävä etsintä vesikiikarilla ja snorklaamalla sekä pari diy-merkkipoijua, jotta istutusruudut löydettiin. Kuvat: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kunnostustöillä voi vaikuttaa elinympäristöön. Kuvassa Chara tomentosa -niitty Porvoon Seitlaxfjärdenissä, jonka kasvillisuus koostui vielä n. 5 vuotta sitten lähinnä järviruo’osta Phragmites australiksesta. Paikallisen yhdistyksen toteuttama niitto on tuottanut tulosta, ja nyt alueen kasvillisuudelle on tyypillistä punanäkinparta Chara tomentosa, mukulanäkinparta Chara aspera ja merinäkinruoho Najas marina -niityt. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kesän ehdottomasti positiivisin yllätys oli lehdistön ja paikallisten asukkaiden positiivinen asenne ja kiinnostus tekemäämme työtä kohtaan. Kartoituspaikoilla oli paljon mökkejä, ja usein rannan läheisyydessä töitä tehdessä pääsikin juttelemaan paikallisten asukkaiden kanssa. Kuvassa närpiöläisen Syd-Österbottenin toimittaja kuvaamassa työtämme. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Honkanen kiittää ja kuittaa! Kuluneen kesän aika tuli suppailtua satoja ja ajettua tuhansia kilometrejä, tunnistettua kymmeniä eri lajeja ja vietettyä lukuisia hetkiä kauniin meriluonnon parissa. Nyt toimistolla istuessa alkaa olla jo ikävä näihin maisemiin, joten saa nähdä, minne tie vie ensi kesänä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Julia Honkanen

Vieraat kylässä vai jäädäkseen

 

Rangiasimpukka muistuttaa hieman liejusimpukkaa, mutta on paljon suurempi ja paksumpikuorinen. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Rangiasimpukan sivuprofiili on selkeän sydämenmallinen. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Kappas kummaa, taas uusi simpukkalaji! Rangiasimpukka eli kiilasimpukka löytyi ensi kertaa Suomen rannikolta vuonna 2021. Se on kotoisin Meksikonlahdelta, mutta on levinnyt Itämereen jo kymmenisen vuotta sitten.

Kesän 2022 VELMU-maastokartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) rangiasimpukkaa löytyi Porvoonjokisuistosta ja muualta idästä aina Eurajokisuistoon eteläisellä Selkämerellä. Laji on siis alkanut levitä hurjaa vauhtia.

Laji.fi -sivuston havainnot Rangia-simpukasta. Kuva: Laji.fi

Kun jokin laji leviää Itämereen, sitä on sieltä enää hankalaa poistaa (katso vaikka blogista, jossa kerrotaan yrityksestä poistaa kanadanvesiruttoa kluuvista). Tulokaslajin ja vieraslajin ero on se, että tulokaslaji leviää alueelle itsekseen esim. muuttuneen ilmaston mahdollistamana, mutta vieraslaji ihmisen tahallaan (kurtturuusu) tai tahattomasti (liejutaskurapu) levittämänä. Vettä pitkin on helppo levitä esim. laivojen painolastivesien mukana tai tankkerin runkoon kiinnittyneenä. Jos laji tällä tavalla liftaa vaikka Atlantin yli ja sattuu päätymään sopivaan elinympäristöön Itämeressä, sen leviämistä on siinä vaiheessa enää vaikea estää.

Hentokarvalehteä Turun ulkosaaristosta maastokartoituskesältä 2021. Kuva: Niilo Aro / Metsähallitus

Hentokarvalehden havainnot Laji.fi -sivustolla. Kuva: Laji.fi

Jos edellisen kesän vieraslajikuninkuuden vei saksisiira (kurkkaa kesän 2021 blogista), tänä kesänä nimitys menee monesta paikasta löytyneelle rangiasimpukalle.

Samalla kun VELMU-maastotiimit etsivät uhanalaisia lajeja, löytyi myös vieraslajeja. Hentokarvalehdestä tehtiin Suomen toiseksi pohjoisin havainto Närpiöstä, ja uusia havaintoja kanadanvesirutosta Luodon saaristosta. Hentokarvalehteä löydettiin myös kesällä 2021, ja kanadanvesiruttoa yritettiin poistaa uudelleen kesällä 2022 Perämeren kansallispuistosta - turhaan. Metsähallituksen meritiimi on tehnyt maastotöissä muitakin vieraslajihavaintoja, mm. Suomen pohjoisimman mustatäplätokon (lue blogi täältä).

Vieraslaji kanadanvesirutto on selkeästi makeanveden laji, mutta se pärjää myös vähäsuolaisessa murtovedessä. Kesän 2022 VELMU-kartoituksissa sitä löydettiin mm. Luodon saaristosta. Kuva: Metsähallitus

Kanadanvesirutto on kaunis vihreä vesikasvi, joka on karannut luontoon akvaarioista ja pihalammikoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vieraslajin löytäminen maastosta on ikävä asia, mutta niiden ilmoittaminen vieraslajiportaaliin https://vieraslajit.fi/ on tärkeää. Viranomaiset haluavat seurata uusien lajien ilmaantumista Suomeen ja niiden leviämistä rannikolle, joten jokainen havainto on tärkeä.

Kesää 2022 leimasivat Kokkolan valasepäily ja mursun vierailu. Näiden Itämerelle vieraiden jättimäisten lajien lisäksi mereen hiipii koko ajan uusia pieniä tulokkaita, joista tavallisella veneilijällä tai mökkiläisellä ei usein ole aavistustakaan.

Essi Keskinen

Näin kauniista maisemista löytyy nykyisin vieraslaji rangiasimpukkaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Vieraslajien lisäksi haranäytteissä yllättävät välillä muutkin ihmispaineet... Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Uhanalaisten perässä

 

Kyllä kartoittajan on helppo hymyillä kun on juuri löytänyt uhanalaisen lajin. Kuva: Metsähallitus

Tänä kesänä VELMU (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) panosti uhanalaisten lajien kartoitukseen (lue blogi maastokauden taustoista täältä). Jännitin keväällä, mitä mahtaisimme löytää, jos mitään. Suomen karttaa katsoessa uhanalaiset merilajit pakkautuvat lähes kaikki Perämeren rannikolle, mutta nyt niitä etsittiin tarkoituksella kaikkialta muualta paitsi Perämereltä. Ennustin, että kesän aikana löydettäisiin ainakin otavitaa ja meriuposkuoriaista, ja ehkä myös paunikkoa.

Selkämereltä löytyi sekä aiemmin havaittuja laikkuja nelilehtivesikuusta että aivan uusiakin löytöjä. Kuva: Maximilian Gareis / Metsähallitus

Ennuste meni osittain oikein. Löysimme meriuposkuoriaisia kolmelta merialueelta (lue blogi täältä), otavitaa muutamalta eri alueelta ja vielä bonuksena muutama havainto nelilehtivesikuusta Selkämereltä. Paunikkoa ei näkynyt, mutta mukulanäkinpartaa kylläkin.

Uhanalaiset lajit eivät syyttä ole uhanalaisia. Lajien uhanalaisuus arvioidaan kymmenen vuoden välein ja arvion tekevät Suomen parhaat asiantuntijat (lue blogi arviointityöstä täältä). Uhanalaisiksi määritellään lajit, jonka yksilöitä on vain vähän, joita esiintyy hyvin rajatulla maantieteellisellä alueella, jotka ovat vähentyneet huomattavasti viimeisten kymmenen vuoden aikana tai joita uhkaa selkeä häviämisen vaara. Osaa lajeista ei tunneta niin hyvin, että niiden uhanalaisuus olisi pystytty arvioimaan. Osasta lajeja löydetään uusia esiintymiä kun niitä vain ryhdytään etsimään (esim. silmälläpidettävä meriuposkuoriainen ja aiemmin alueellisesti uhanalainen vellamonsammal).

Maastokaudella 2022 liikuttiin lähinnä SUP-laudoilla ja kumiveneellä. Etsittävät alueet olivat hyvin matalia ja lähellä rannikkoa. Kuva: Metsähallitus

Otavita on kauniinvihreä vitalaji, joka kasvaa toisaalta kirkasvetisissä fladoissa sorapohjalla että mutaisissa ja seisovavetisissä lammikoissa. Tällainen elinympäristöjen kirjo tekee lajin esiintymisen mallintamisen erityisen haastavaksi. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Kesän VELMU-kartoituksissa etenimme mallinnettujen esiintymistodennäköisyyskarttojen avulla. Muutama uhanalainen laji löytyi mallinnetuilta alueilta, mutta kaikki mallit eivät olleet yhtä onnistuneita. Jos haluat tietää lisää lajien mallintamisesta, ammenna sitä vaikka tästä englanninkielisestä blogista. Lyhyesti sanottuna mallinnus tarkoittaa sitä, että katsotaan, minkälaisesta elinympäristöstä uhanalainen laji on löytynyt aiemmin (esim. syvyys, suolaisuus, lämpötila, pohjanlaatu jne.) ja etsitään tällaisia alueita kartalta. Vaikeaksi homman tekee se, että uhanalaisista lajeista on niin vähän havaintoja. Muita virhelähteitä ovat syvyystiedon heikko laatu ja pohjasedimenttitietojen puuttuminen. Hyvin matalilla rannoilla rantaviiva ei myöskään pidä useinkaan paikkaansa.

SUP-lauta ja pelastautumispuku olivat VELMU-maastokaudella 2022 vesikiikarin ja haran ohella tärkeimmät kartoitusvälineet. Kuva: Metsähallitus

Ruovikoituminen ja umpeenkasvu syövät monilta uhanalaisilta lajeilta elinympäristöjä. Kuva: Metsähallitus

Suuren Uhanalaisetsinnän 2022 kompastuskiveksi muodostuivat ruovikot. Kartalla alue saattoi näyttää lupaavalta (oikea syvyys, suolapitoisuus, avoimuus jne.), mutta luonnossa paikalla kasvoi kolmimetrinen järviruovikko. Tiheässä ruovikossa eivät mitkään uhanalaiset lajit viihdy. Ruovikot olivat vallanneet monia kartalla potentiaalisilta näyttäviä alueita (katso kesän aiempia blogeja, esim. tämä). Monet rannoista oli valjastettu mökkiläisten ja veneilijöiden käyttöön ja joko rakennettu tai ruopattu - silloinkin uhanalaisten lajien on vaikea mahtua joukkoon (lue blogi täältä).

Hieno uutinen kuitenkin oli, että uusiakin uhanalaishavaintoja tehtiin lähes kaikilta etsityiltä merialueilta. Kiitos kaikille kesän VELMU-kartoittajille urheasta suppailu- ja snorklausurakasta!

Essi Keskinen

Tähtimukulaparran tiheät kasvustot näyttävät tähtitaivaalta. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Tähtimukulan mukulat ovat nimensä mallisia. Kuva: Petra Pohjola / Metsähallitus

Nelilehtivesikuusi risteytyy lamparevesikuusen kanssa ja silloin lajista löytyy kummankin tuntomerkkejä. Tällä kertaa kameraan on kuitenkin osunut puhdas nelilehtivesikuusi - varsi on räikeänpunainen, lehtiä on kiehkurassa neljä ja ne ovat melko lailla ovaalinmallisia ja pyöreäkärkisiä. Kuva: Walter Vuori / Metsähallitus

Kartalla kiipeävä kuoriainen

Meriuposkuoriaisen varovaista tarkastelua Minigrip-pussissa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

”Hei olisko tää nyt semmonen meriuposkuoriainen?”

Mela pysähtyy, SUP-lautailija jää kuuntelemaan. Nyt ollaan jännän äärellä. Rintamasuunta kohti huutajaa, joka pitelee Minigrip-pussia aurinkoa vasten ja tiirailee sen sisällä hapsividalla ryömivää kovakuoriaista. Luppi esiin, varovaista katselua. Onko selkäkilpi tumma vai kirjava? Millaiset ovat perän piikit, pitkät ja terävät vai ennemminkin hieman matalammat ja pyöreämmät?

Meriuposkuoriainen luontokartoittajan kämmenellä. Oikea etujalka on taittunut kuoriaisen alle ja se pääsi täysin terveenä takaisin vetiseen kotiinsa luuppi-tarkastelun jälkeen. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Yksi meriuposkuoriainen löytyi näin matalasta rannasta Luodon saaristosta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Maastokartoittajan varusteisiin kuuluu luppi tai luuppi, jolla meriuposkuoriaisen selkäkilpeä ja peräpään piikkejä tarkastellaan vahingoittamatta eläintä. Tarkastelun jälkeen se pääsi takaisin luontoon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tulemme yhdessä siihen johtopäätökseen, että kyllä tässä nyt katsellaan meriuposkuoriaista. Se on Suomessa direktiivilaji, jota löytyy Euroopasta vain meiltä ja Ruotsista. Suomessa laji määritettiin aiemmin vaarantuneeksi, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana havaintoja on kertynyt niin paljon lisää, että laji putosi silmälläpidettäväksi. Direktiiviin se silti jäi.

Hapsivita on yksi meriuposkuoriaisen ravintokasveista. Parhaimmillaan laji voi kasvaa vaikka parimetriseksi puskaksi. Kuva: Julia Honkanen / Metsähallitus

Vielä parikymmentä vuotta sitten meriuposkuoriaisesta ”tiedettiin”, että niitä esiintyy Euroopassa vain Suomessa ja lähimmät naapurit löytyvät Kiinasta. Suomessa meriuposkuoriaista löydettiin lähinnä Espoonlahdelta, vaikka sadan vuoden takaa olikin muutama yksittäinen havainto myös Hailuodosta. Uposkuoriaisia on kolmea eri lajia ja ne kaikki saattavat esiintyä samassa murtovesilahdessa.

Sitten meriuposkuoriaista ryhdyttiin tosissaan etsimään. Hailuodon mantereeseen kiinnittävä siltahanke aiheutti tiukan syynin rakennusalueelle - löytyykö meriuposkuoriaista Hailuodosta vielä? No löytyihän sitä, lähes joka paikasta, josta sitä etsittiin. Suomen ympäristökeskus teki meriuposkuoriaiselle esiintymismallin, jonka mukaan sitä esiintyisi todennäköisesti myös joillakin alueilla pohjoisen Perämeren rannikkoa. Kuoriaista lähdettiin etsimään mallin mukaan, ja sehän ymmärsi noudattaa todennäköistä esiintymisaluettaan aina Kemin Ajokseen asti. Sen pidemmälle ei olla vielä ehditty, eikä rannikolta saarille. Tulevaisuus näyttää, löytyykö laji sieltäkin.

Hapsivita on kaunis vedenalainen kasvi, joka kasvaa lähes kaikenlaisilla pehmeillä ja sekapohjilla ja joka voi suotuisissa olosuhteissa muodostaa lähes läpipääsemättömiä niittyjä. Meriuposkuoriainen pitää hapsividasta. Video: Julia Honkanen / Metsähallitus

Kesällä 2022 VELMU (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelma) etsi todennäköisyysmallin avulla mm. meriuposkuoriaista. Malli ei Perämeren ulkopuolella toiminut aivan yhtä hyvin, mutta uusia havaintoja kuitenkin tehtiin sekä Suomenlahdelta, Selkämereltä että Merenkurkusta.

Meriuposkuoriainen on pieni ja huomaamaton vedessä koko elämänsä viettävä koppakuoriainen, joka usein kävelee vedenalaisten kasvien lehtien alapinnoilla. Sen ravinto- ja hengailukasveja ovat mm. hapsivita, ärviät ja ahvenvita, mutta kuoriaista ei välttämättä huomaa, jollei kääntele lehtiä ylösalaisin. Etsiminen on siis työlästä, mutta näköjään kannattaa. Tässä onkin luultavasti laji, jota ei juuri ole aiemmin etsitty, ja tästä syystä levinneisyydenkin on oletettu olevan niin suppea. Kun lajia etsittiin myös Ruotsista, löytyihän se sieltäkin (lue englanninkielisestä blogista enemmän).

Etsivä löytää jne.

Essi Keskinen

Luodosta löydettiin 2022 kaksi meriuposkuoriaista (vihreät pisteet kuvan alareunassa ja oikeassa yläkulmassa). Punaisista pisteistä löytyi meriuposkuoriaisia vuonna 2021, mutta alueelta oli löydetty meriuposkuoriainen jo 2017 - sen koordinaatit vain olivat kadoksissa. Kartan alareunan suuren neliön alueelta oli löydetty meriuposkuoriainen vajaat 100 vuotta sitten, mutta tarkka löytöpaikka ei ollut tiedossa. Kartta: Metsähallitus

Tästä se lähtee! Kolme luontokartoittajaa lähdössä päivän kartoitusreissulle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Vesikuusi (Hippuris vulgaris) löytyi samasta lahdesta meriuposkuoriaisen kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Ärviä kelpaa myös meriuposkuoriaiselle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Merinäkinpartaa löytyy usein kirkasvetisistä fladoista ja lahdista. Käsissä laji tuntuu karkealta mutta samalla hauraalta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Sauvalude löytyi samasta matalasta lahdesta meriuposkuoriaisen kanssa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Haranäytteestä voi nousta paljon eri lajeja. Tästä löytyy ainakin vieraslaji kanadanvesiruttoa, näkinpartaisia, pallomaisia sinibakteereja ja todennäköisesti hapsivitaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus