Sain mahdollisuuden osallistua äyriäisten uhanalaisuutta arvioivan työryhmän workshoppiin Maretariumissa, Kotkassa. Työpajaan osallistui biologeja ja lajiasiantuntijoita eri puolelta Suomea. Työryhmän tarkoituksena on tehdä arviointi Suomen vesiäyriäislajien uhanalaisuudesta sekä koota uhanalaiset lajit ns. Punaiseen listaan. Arviointi tehdään monessa osassa. Tässä workshopissa tarkoitus oli syventää tietoja äyriäisistä. Suomen koko lajiston uhanalaisuutta arvioidaan kymmenen vuoden välein.
Minulle selitettiin automatkalla kuinka Metsähallitus toimii ja mistä workshopissa on kyse. Olin todella innostunut alkavasta päivästä. Päästessämme määränpäähän minut esiteltiin muille biologeille ja he kertoivat minulle mitä he tekevät ja missä. Esittelin myös itseni ja kerroin olevani lukion toisella lukuvuodella suorittamassa uravarjostus-päivää. Minusta oli todella kiva kuulla kaikkien kokemuksia sekä eri työnkuvia. Workshopin osallistujat olivat kaikki todella mukavia, ja heidän kanssaan oli helppo puhua biologin työstä.
Kävimme läpi äyriäisten lajintuntemusta. Kuva: Anni Norres.
Ohjelma alkoi virallisesti, kun siirryimme aamukahvien jälkeen Maretariumin meriteatteriin. Maretarium on yleisöakvaario, joka on avattu vuonna 2002. Akvaariossa on suomalaisia kalalajeja sekä vesistöjä. Paikka oli mielestäni todella hieno, ja aion käydä siellä uudestaan. Meriteatterissa asiantuntijat olivat tehneet diaesityksiä koskien omaa viimeisintä projektiaan.
Katsoimme merenkartoitushavaintoja VELMU-karttapalvelun avulla. Kuva: Anni Norres.
Opimme merenpohjien tutkimusmenetelmistä. Kuva: Anni Norres.
Diaesitysten aikana ja niiden jälkeen asiantuntijat keskustelivat aiheesta ja toivat omaa näkökulmaansa ja mielipiteitä esiin. Esimerkiksi diaesitys, jonka aiheena oli suunnitteilla oleva tutkimussukelluskoulutus, herätti paljon keskustelua asiantuntijoiden kesken. Keskustelussa tuotiin esille, kuinka tärkeää lajintuntemus on uusilla sukeltajilla, eikä ilman sitä ole järkevää sukeltaa. Muiden asiantuntijoiden mielipiteiden takia koulutusta vietiin eteenpäin ja sitä voidaan muokata paremmaksi sekä monipuolisemmaksi. Workshopin aikana opin enemmän biosukelluksesta, josta en aiemmin tiennyt mitään. Aion varmasti valita yliopistossa sukelluskurssin!
Lounastauon jälkeen katsoimme monipuolisen lajintuntemus diaesityksen loppuun ja siirryimme katsomaan erilaisia näytteitä, joita asiantuntijat olivat keränneet kenttätöitä tehdessä. Käytimme mikroskooppeja niiden tutkintaan. Näytteitä oli Itämerestä sekä Suomen järvivesistöistä. Näytteet olivat hyvin eri tasoa verrattuna lukioon, joten niiden katsominen oli todella kiinnostavaa näin lukiolaisen silmin!
Lajinäytteitä. Kuva: Anni Norres.
Näytteitä ja näytteenottovälineitä vetokaapissa. Kuva: Anni Norres.
Isokatka tarkkailussa. Kuva: Anni Norres.
Harvinainen elävä fossiili (205 milj. vuotta vanha). Kuva: Anni Norres.
Tässä kuvassa sain itse tutkia myös eri näytteitä asiantuntijoiden kanssa. Kuva: Heidi Arponen.
Näytteiden katsomisen aikana keskustelin monen asiantuntijan kanssa tarkemmin heidän työstään ja mitä se sisältää. Työtä voi tehdä ulkomailla sekä Suomessa eri tutkijaryhmissä tai olla vakituisena esimerkiksi Metsähallituksella. Siellä työnkuvaan kuuluu esimerkiksi toimisto- ja kenttätyötä. Meribiologin työ on todella monipuolista ja kokemuksia kertyy monia erilaisia. Puhuimme paljon mm. pohjaeläimistä, mutta myös esimerkiksi saimaannorpista. Vaikka meribiologi työskentelee vakituisesti yhdessä yhtiössä, hän voi aina tehdä vapaaehtoistyötä esimerkiksi saimaannorppien tai siistin ympäristön vuoksi.
Pitkän päivän jälkeen lopetimme työnteon ja lähdimme kohti Helsinkiä työryhmään kuuluneen leväasiantuntija, meribiologi Heidi Arposen kanssa. Muut jäivät vielä seuraavaksi päiväksi tekemään töitä. Minulla oli aivan mahtava ja ikimuistoinen päivä. Opin paljon uutta ja sain varmuutta tulevaisuuden ammattia koskien. - Tätä minä haluan tehdä isona!
Kiitos vielä kaikille vieraanvaraisuudesta ja Heidi Arposelle, että otit minut mukaan.
Otsat rypyssä tässä ihmetellään Hailuodon Kirkkosalmen kunnostusta. ELY-keskus, Metsähallitus ja Oulun yliopiston eläkkeelle jäänyt tutkija pähkäilevät. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus
Taas kerran olen meribiologin urallani täysin uuden äärellä. Meriluontotyyppien kunnostaminen ja ennallistaminen on tullut ryminällä Suomeen! Rahaa on ja työaikaa allokoitu, mutta mitä tehdä, kun tietotaito ei riitä? Sen nyt tietenkin tiedän, että ennallistaminen liittyy siihen, että luontoa on jollain tapaa muutettu huonompaan suuntaan, ja ennallistamistoimilla pyritään pääsemään takaisin aiempaan ja yleensä enemmän luonnontilaiseen tilaan. Kunnostaminen taas voi olla myös esim. rehevöitymään ja umpeenkasvamaan päässeen vesistön perkaamista.
Akionlahden purku-uoman pohjapato pitää ympäri vuoden Akionlahden veden tasaisella korkeudella. Kalat pääsevät kulkemaan padon keskiosan aukosta, mutta kaikki eivät aina löydä aukolle. Ratkaisuksi paikalle yritetään rakentaa ohjuripuomit, jotka ohjaavat ylävirrasta tulevia kaloja kohti purkuaukkoa. Kuva: Juha Ojaharju
Olen kahlannut läpi valtavan määrän meriluontoon liittyvää ennallistamis- ja kunnostuskirjallisuutta, julkaisuja, raportteja, suunnitelmia ja ennallistamisohjeita. Mitä olen kostunut niistä? Ainakin sen, että meriluontotyyppien ennallistamista pidetään pääsääntöisesti hyvin vaikeana, jollei monin paikoin jopa mahdottomana tehtävänä. Ojitetun suon saa ennallistettua, kun tukkii ojat ja nostaa veden pinnan alkuperäiselle tasolle. Itämeren suurin ongelma taas on rehevöityminen, ja sitä ei ennallistamisella korjata. Vaikka rihmalevää keräisi kuinka paljon pois meriharjusten kutusoraikoilta, se on vain tekohengitystä - oireiden hoitoa eikä puuttumista itse sairauteen. Toki äärimmäisen uhanalaisen merikutuisen harjuksen kohdalla toimi saattaa riittävästi auttaa harjusta niin että se pääsee linkuttamaan sukupolvesta toiseen edes miten kuten.
Luonnonsuojelija Ralf Wistbacka kertoo allekirjoittaneelle, kuinka himankalaisen kosteikon vedenpintaa pitäisi nostaa, jotta vedenpinta palaisi takaisin aiemmalle tasolle. Vesinäytteetkin saatiin otettua, vaikka pakkasta oli jo 9 astetta. Kuva: Anette Bäck / Metsähallitus.
Vesikasvien siirtoistutukset saattavat joissakin tilanteissa toimia, mutta lajin siirtäminen uuteen paikkaan on harkittava tarkoin. Jos laji ei ole viihtynyt siellä ennenkään, miksi se viihtyisi siellä istutettuna? Toisaalta esim. ruoppauksen jäljiltä kokonaan kadonnutta vesikasvillisuutta voidaan yrittää auttaa palautumaan nopeammin siirtoistutuksin. Ja toiset lajit, kuten esimerkiksi meriajokas, vaan ovat julmetun hitaita leviämään - ehkä niitä siksi voi yrittää auttaa hiukan ns. kädestä pitäen?
Meriajokasta on istutettu alueille, jotka on tunnistettu karttatarkastelun avulla: missä meriajokasta on joskus kasvanut, mutta ei kasva enää, missä on sopivan syvyistä hiekkapohjaa ja mihin ei kerry vuosittain paksuja rihmalevämattoja. Meriajokas on hidas leviäjä, ja istutetut niityt ovat selvinneet jo ainakin yhdestä talvesta. Kuvat: Joonas Hoikkala / Metsähallitus, editointi Säde Mäkipää / Metsähallitus
Fladojen eli merestä maankohoamisen seurauksena irti kuroutuvien laguunien ennallistaminen saattaa olla suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa. Usein fladan kynnys, joka rajoittaa meriveden täyttä vellomista hieman lämpimämmässä ja joskus makeammassakin fladassa, on ruopattu auki, jotta nättiin ja suojaisaan laguuniin voidaan päästä veneellä. Samalla on usein tuhottu tärkeitä kalojen kutualueita, koska laguuni ei enää lämpenekään keväällä muuta merta nopeammin eikä ole sen suojaisempi kuin muutkaan lahdet. Tällaisissa tapauksissa ennallistaminen tai kunnostus on helppoa - suljetaan fladan suuaukko entiselleen.
Gamla Hamnin fladan kynnys on Uudessakaarlepyyssä ruopattu auki, jotta mökkiläiset saisivat veneensä laitureihin. Kynnyksen ruoppaaminen tarkoittaa suurempaa vedenvaihtoa meren kanssa, mahdollisesti kuivumista kesällä ja kutualueen heikentymistä, koska laguuni ei enää lämpene keväällä sen nopeammin kuin merikään. Tällaiset fladat on mahdollista ennallistaa sulkemalla ruopattu kynnys osittain. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus
Jos flada taas uhkaa jäädä kuiville maanpinnan kohoamisen myötä ja se halutaan edelleen pitää auki ruovikoitumiselta tai muulta umpeenkasvamiselta, ollaan taas tekohengityksen puolella - maankohoaminen on luontaista ja sitä vastaan tappeleminen ei välttämättä ole luonnonsuojelun hengen mukaista.
Vesilinnut ja kutevat kalat kuten hauet, ahvenet ja särkikalat pitävät matalista, jonkin verran ruovikoituneista merenlahdista, mutta jos umpeenkasvua on liikaa, kaikki lajit eivät enää pärjää. Hailuodon Kirkkosalmi on matala sisälahti, josta on kymmeniä vuosia sitten avattu myös toinen kanava mereen veden vaihtuvuuden parantamiseksi. Pahimmillaan tällaiset uudet aukot kuivattavat fladoja ja laguuneja ja auttavat veden lämpötilaa tasaantumaan laguunin ja meren välillä, mikä ei palvele kutukaloja. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke
Yksi meriluonnon ennallistamisen muoto voi olla vieraslajin poisto. Esim. suojaisesta fladasta tai kluuvista (seuraava askel kohti suota ja sitten maata, kun fladasta muotoutuu kluuvijärvi) voidaan yrittää poistaa esim. vieraslaji kanadanvesiruttoa. Usein vieraslajienkin poisto on veden kantamista pohjattomaan kaivoon - vesi velloo kaikkialle ja lajit kulkevat rajattomasti pitkin Itämerta.
Muutamien maastokäyntien myötä olen kuitenkin saanut hiukan kiinni siitä, mitä muuta meriluontotyyppien kunnostaminen tai ennallistaminen voisi olla. Kalamiesten kanssa kulkiessa on oppinut, että liian korkealle asennettuja siltarumpuja voi laskea niin että emokalat pääsevät nousemaan kutualueilleen. Umpeenkasvaneita ruovikkoja voidaan ruopata ja niittää mosaiikkimaisiksi parempien kutupaikkojen luomiseksi. Pohjapatojen aukkoja voi myös yrittää korjata niin, että kudulta takaisin mereen laskeutuvat emokalat löytävät poistumisaukon helpommin.
Kirkkosalmen natura-alueen kosteikkoja hoidetaan Hailuodossa mm. niittämällä ruovikkoa. Kuva: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke
Lintuihmisten kanssa liikkuessa olen oppinut, miten kahlaajakosteikoita kunnostetaan, ja kyllähän kosteikot kuuluvat vähintäänkin lähelle meriluontotyyppejä, veden ja maan rajapintaan. Alueen vedenpintaa voidaan nostaa tai vedenviipymää hidastaa niin että kuivumaan päässeet kosteikot jäävät uudelleen veden alle ja palautuvat sekä kutualueiksi että vesilintujen ja kahlaajien käyttöön. Moni flada on pilattu syventämällä veden purku-uomaa niin syväksi, että kesällä kuivaan aikaan vesistö lähes kuivuu. Tällaiseen kohteeseen voidaan tehdä pohjapato säätelemään vedenkorkeutta, tai rakentaa esim. veden liikkeitä hidastavia kiveyksiä.
Kirkkosalmen natura-alueella Hailuodossa on vesi korkealla, kun kunnostusniittoja käytiin ihmettelemässä lokakuussa 2021. Pitäisikö ruovikkoa poistaa, entä puustoa ojien varsilta? Petolinnut istuskelevat ojanvarsipuissa ja kyttäävät saalislintuja, joita halutaan suojella kosteikoilla. Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke
Oma sanavarastokin on saanut ihan uudenlaista buustia - ennen ennallistamisia en ollut kuullut vaaituksesta, jättöruovikoista enkä vedenviipymän pidentämisestä. Jossain vaiheessa sanat jo sekoittuivatkin - kun vuorotellen puhuttiin ennallistamisesta ja kunnostuksesta, suusta pääsi myös sana ”kunnollistaminen”, ennallistamisen ja kunnostuksen sekasikiö.
Ehkä oma oppimiskäyräni ennallistamisen ja kunnostuksen tiimoilta lähtee jossain vaiheessa nousukiitoon, mutta vielä tässä odotellaan jotakin maagista ymmärryksen hetkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että tietoa kertyy lähinnä osmoosinomaisesti - imeytymällä puoliläpäisevän kalvon läpi eli ilman omaa kontrollia ja osan tiedosta jäädessä imeytymättä.
Kunnostus ja ennallistaminen ovat monesti monen eri organisaation yhteistyöhankkeita. Tässä Oulun yliopiston eläköitynyt tutkija Juha Markkola kertoo Metsähallituksen maa- ja meritiimille Hailuodon Kirkkosalmen toimenpiteiden historiaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus
Kuten niin monessa muussakin työasiassa, yhteistyö on tämänkin oppimisen kannalta valttia. Maalla on ennallistettu soita, kosteikoita ja puroja jo vuosikymmeniä, ja tietoa on olemassa, nyt sitä pitää vain ryhtyä soveltamaan merialueelle. Asiantuntijuutta löytyy ja sitä on auliisti jaettukin, kun oma osaaminen loppuu. Siksi suuressa organisaatiossa on hyvä aloitella omaa opettelua, ja yhteistyöorganisaatiotkin ovat ottaneet osaa opetustalkoisiin. Alueen kunnostaminen ja ennallistaminen on muutenkin aina niin iso hanke, että yhteistyö prosessi- ja organisaatiorajojen yli on yleensä välttämätöntä.
Kirkkosalmen natura-alueen sisälahden toinen avoimempi selkä, Patelanselkä, laskee Salmenkurkun uoman kautta Viinikanlahteen Perämereen. Ruovikkoa on paljon ja umpeenkasvu näyttää vääjäämättömältä - pitäisikö ruovikkoa siis niittää, entä vesialuetta ruopata? Video: Suvi Saarnio / ELY-keskus, SeaCOMBO-hanke
Sanna Marinin hallitus lanseerasi Helmi-ohjelman, jossa kunnostetaan elinympäristöjä ympäri Suomea. Metsähallituksen meritiimi kunnostaa Helmi-ohjelman kohteiden lisäksi mereisempiäkin luontotyyppejä. Mielenkiintoistahan tämä on, uuden oppiminen, vaikka välillä meinaa usko loppua kesken. Parasta on kuitenkin se draivi ja yhteistyöhalukkuus, joka välillä aina löytyy mitä yllättävämmistä ennallistamiskokouksista tai sähköpostiketjuista. Olen löytänyt itseni aivan ällikällä lyötynä muutaman kokouksen jälkeen - meillähän on tässä täydet suunnitelmat ja suuntaviivat kohteen kunnostamiseen, ja tahtotilakin on kaikilla kohdillaan! Voi niitä riemun hetkiä, kun tällaista välillä tapahtuu.
Sitä seuraavaa onnistumisen ja oppimisen kokemusta odotellessa.
Essi Keskinen
Raippaluodon Hägnesfladan suuaukon ruoppaus näkyy hyvin droonikuvassa. Ruoppaus jatkuu de Geer -moreenien välistä ulapalle. Kuva: Jaakko Haapamäki / Metsähallitus
