Rutolle kyytiä

 

Kanadanvesirutto on kaunis vieraslaji, joka valtaa Suomen vesistöjä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Nimellä ”rutto” on paha kaiku. Rutto on jotain tappavaa ja vaarallista, joka leviää kulovalkean tavoin eikä siitä pääse eroon millään.

Vesirutto eli kanadanvesirutto (Elodea canadensis) on haitallinen vedenalainen vieraskasvilaji, joka on levinnyt koko Suomeen saaden alkunsa Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta 1800-luvun lopulla. Sinne kasvi tuotiin Pohjois-Amerikasta, koska se oli kauniin vihreä ja rehevä ja kasvoi näppärästi pihalammikoissa ja akvaarioissa. Kuulostaako tutummalta, jos vertaat tilannetta maakasveihin? Mietipä esimerkiksi lupiinia, joka on kaunis ja helppohoitoinen puutarhakasvi, mutta sittemmin levinnyt maanteiden varsille pitkin eteläisempää Suomea.

Pensaskarin kluuvissa kanadanvesirutto (keskellä) ei ole päässyt dominoimaan asemaan, vaan muuta kasvillisuutta löytyy paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Vaikka kanadanvesirutosta ei ehkä olisikaan esteettistä haittaa, se lähtee helposti leviämään niin että pian järvestä tai lammesta ei muuta löydykään kuin tätä yhtä lajia. Vesirutto saattaa suotuisissa olosuhteissa kasvaa niin tiheinä kasvustoina, että vesistön virkistyskäyttö loppuu täysin, kun kasvimassan joukossa ei mahdu uimaan, saati veneilemään tai kalastamaan. Syksyllä massat kuolevat, vaipuvat pohjaan ja kuluttavat hajotessaan happea. Hapettomilta pohjilta vapautuu fosforia ja hapettomuus saattaa tappaa vesieliöitä. Vesirutto saattaa myös aiheuttaa vesistön Ph:n heilahtelua samalla kun kasvi vie elintilaa ja valoa muilta vesikasveilta. Vesirutto leviää myös pienistä palasista, joten jos sen haluaisi poistaa vesistöstä kokonaan, käytännössä koko järvi pitäisi tyhjentää kaikesta kasvillisuudesta. Jos lajia vielä löytyy jostain yläjuoksulta, se löytää kyllä pian tiensä takaisin alkuperäiseen poistopaikkaan. Lisäksi lajia levittävät linnut, ja tietämättään ihmiset, jotka saattavat esim. veneensä tai kalastusvälineistön mukana kuljettaa kasvinpalasia vesistöstä toiseen.

Pensaskarin kluuvissa kutee selvästi hauki, sillä sieltä löytyi useita n. 15 cm pitkiä hauenpoikasia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Vesirutto on tullut Suomeen jäädäkseen, siitä ei ole epäilystäkään, mutta monesti sen suurimpien massojen poistaminen kannattaa silti, kun muutkin kasvit saavat elintilaa ja vesistö muuttuu taas virkistyskäyttöystävällisemmäksi edes hetkeksi. Tärkeintä vesiruton kohdalla olisi kuitenkin torjua sen leviäminen uusiin vesistöihin.

Kanadanvesirutto on makeanveden laji, mutta se sietää myös jonkin verran murtovettä. Esim. Perämeren jokisuistot ja rannikon lahdet kelpaavat sille vallan hyvin. Sekä Tornio- että Kemijokisuistot ovat monelta osin täysin vesiruton tukkimia ja vesikasvillisuudesta 100 % saattaa paikoitellen olla kanadanvesiruttoa.

Kanadanvesiruttoa on kerätty sihtiin ja kuljetettu maalle. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Perämeren kansallispuisto on sen verran kaukana rannikosta (6-20 km Tornion Röyttästä), että vesirutto ei enää viihdy näin ”suolaisessa” vedessä - vaikka ihminen ei n. 2 promillen suolapitoisuutta edes maista. Pensaskarin saari sijaitsee n. 10 km päässä mantereelta, ja saaresta löytyy kluuvi, pieni 4 ha suuruinen järvi, joka on maankohoamisen seurauksena muodostunut saarelle ensin lahdesta, sitten laguunista eli fladasta. Kluuvin ainoa yhteys mereen on hyvin kapea ja osittain tukittu puropahanen, jota pitkin merivesi välillä pääsee uudistamaan kluuvin vettä - vedenkorkeus täytyy olla reilut puoli metriä keskivedenkorkeuden yläpuolella ja aallokon käydä etelän tai lounaan suunnalta. Järvi saa merivesitäydennystä yleensä muutaman kerran vuodessa kevät- tai syysmyrskyjen aikaan. Esim. hauki on kuitenkin sitä mieltä, että lampi on vain irrallinen osa merestä, koska kluuvissa näkyi paljon tämänkeväisiä pikkuhaukia.

SUP-lauta ja vesikiikari olivat iso apu vesiruton poistotalkoissa Perämeren kansallispuiston Pensaskarissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY

Kanadanvesirutto on levinnyt Pensaskarin kluuviin, mutta ei ole muodostunut dominoivaksi eli hallitsevaksi vesikasviksi. Järvestä löytyy reilun tusinan verran muitakin vesikasveja, ja erityisen komeita suojaisen alueen näkinpartaisniittyjä. Lisäksi lammesta löytyi juuri Suomessa vaarantunut, Euroopassa direktiivilajiksi määritelty upossarpio, ja Suomessa silmälläpidettävä, HELCOMin eli Itämeren suojelukomission punaiselta listalta löytyvä otavita.

Koska kluuvin kasvillisuus on niin monipuolista ja sisältää kaksi uhanalaista lajia ja uhanalaisen luontotyypin, minkäänlainen kokonaisvaltainen kasvillisuuden poisto ei olisi tullut kysymykseenkään. Siksi Metsähallituksen meritiimi ja Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin ELY-keskukset SeaCOMBO-hankkeessa miettivät hellempää ja keveämpää tapaa lähestyä kanadanvesiruton kontrollointia Pensaskarin kluuvissa.

POP-ELY-keskuksen erikoissuunnittelija (SeaCOMBO-hankkeen projektipäällikkö) Suvi Saarnio esittelee vasta kerättyjä vesiruton versoja. Kuva: Eveliina Lampinen / ELY-keskus.

Pilottikokeiluna kluuvista poistettiin kanadanvesiruttoa pienimuotoisilla talkoilla käsin. Pelastautumispuvuissa kahlaamalla ja kuivapuvuissa snorklaamalla ja sukeltamalla vesiruttoa kerättiin tiheäverkkoisiin pusseihin, joita vapaaehtoiset kävivät kelkkomassa SUP-laudoilla maalle. Vesirutto oli lisääntynyt edellisestä kartoituksesta huomattavasti, eikä lajia mitenkään pystytty poistamaan kokonaan, mutta ensi kesänä nähdään, onko muutamien kymmenien litrojen poistamisella ollut minkäänlaista vaikutusta järven ekosysteemiin. Tulevaisuuden varalta mietittiin paikallisen sukellusseuran kutsumista talkoisiin, joissa jokainen sukeltaja poistaisi kanadanvesiruton versot omalta lohkoltaan mahdollisimman tarkasti, ja pieni SUP-lautojen armada kuljettaisi poimittuja kasveja maalle ensin kuivumaan ja sitten kuoppaan kaivettavaksi tai kompostoitavaksi.

Talkoolainen Jorma Vähä Kemistä sukkuloi sukeltajien ja rannan väliä ja kuljetti kerättyä vesiruttoa pois vedestä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus

Vesiruttoa poistettiin kahlaamalla, sukeltamalla ja snorklaamalla. Kuva: Pekka Aho.

Sukellusvarusteita kuljetetaan SUP-laudalla keskemmälle järveä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.

Kanadanvesiruton torjuntaa, poistoa ja hyötykäyttöä on tutkittu Suomessa paljonkin. Kasvimassa ei sellaisenaan kelpaa appeeksi eläimille, mutta sitä voidaan käyttää biomassana, biokaasun sivutuotteena syntynyttä massaa voidaan käyttää myös lannoitteena, tiettyjen kasvien torjunnassa tai vaikkapa maanparannusaineena. Jos aihe kiinnostaa enemmän, lue ihmeessä SYKEn raportti.

Summa summarum - kanadanvesirutosta ei päästy eroon Pensaskarissa, mutta sekä Lapin YLE että Ruotsin televisio kävivät tekemässä juttua pienimuotoisesta pilottipoistosta. Ideoita käsin poiston parantamiseksi syntyi, ja yhteistyö meriluontokohteiden ennallistamisessa vahvistui ELY-keskuksen ja Metsähallituksen välillä. Aivan tyhjin käsin talkoopäivän jälkeen ei siis lähdetty kotiin.

Essi Keskinen

Talkoista poistuttaessa tuulta oli 14 m/s. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.

Ruotsin ja Suomen mediat ja Norrbottenin lääninhallituksen kollegat kiinnostuivat vesirutonpoistotalkoista ja tulivat katsomaan toimintaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus/ELY-keskus.

Pohjamutia myöten

 

No jopas on kirkasta... Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus

Luontokartoittaja valmistautuu kartoittamaan sameavetisen lahden kasvillisuutta SUP-laudalta snorklaamalla. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Jos lahti on a) sisäsaaristossa, b) suojaisa, c) matala, d) suurehkomalla saarella (eli sateiden valuma-aluetta löytyy) ja e) mutapohjainen, millainen luulet sen näkyvyyden olevan? Vinkkinä voin tarjota, että Secchi-syvyys eli näkösyvyys eli valkoisen 30-senttisen levyn näkyvyys pinnalta oli 65 cm. Ulkomerellä voi mitata 3-8 m Secchi-syvyyksiä, Perämeren ruskeissa humuspitoisissa vesissä kolme, neljä metriä on jo "kirkas vesi". Eilisessä Länsilahdessa luontokartoittaja Anni istui märkäpuku päällä SUP-laudan päällä, roikotti jalkojaan vedessä laudan yli ja ilmoitti: "En näe jalkojani!"

Pirita tutkii haralla pohjalta raavittua merinäkinpartaa, tähkä-ärviää ja karvalehteä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Itämeressä tuottava kerros eli se kerros, jossa kasvaa yhteyttäviä kasveja, leviä tai sammalia, päättyy sinne, minne n. 1 % auringonvalosta vielä yltää. Yleensä tämä on noin kaksi kertaa Secchi-syvyys. Länsilahdessa laskelman mukaan tuottava kerros olisi siis päättynyt 1 m 30 cm syvyyteen. Tämä piti lähes paikkansa - kasvillisuus päättyi hiukan kahden metrin syvemmällä puolella. Lisäksi kaikki haralla poimitut kasvit olivat täysin sedimentin peittämiä, toisin sanoen pohjamuta pöllyää koko ajan niin että sitä laskeutuu kasvien lehdille vesipatsaasta. Valo ei siis todellakaan pääse tunkeutumaan syvälle tässä lahdessa.

Anni snorklaa järviruovikon reunassa, jossa suurin osa kasvillisuudesta sijaitsee matalissa mutapohjaisissa lahdissa. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Koska näkyvyys oli niin huono ja koska lampea ympäröivät kesämökit ja venelaiturit eli potentiaalisesti paljon veneliikennettä, teimme kasvillisuuskartoitukset snorklaamalla ja haraamalla, emme sukeltamalla. Tämä osoittautui viisaaksi, koska 100 m linjoista, jotka lähtivät rantaviivasta, ensimmäiset 20 m oli läpipääsemätöntä järviruokoa, seuraavat 10 m merinäkinruohon, karvalehden ja tähkä-ärviän muodostamaa viidakkoa ja viimeiset 70 m tyhjää mutapohjaa. Anni kertoi snorklanneensa pohjalle ja törmänneensä siihen ennen kuin näki sen. Tuloksena oli ilmainen mutakasvonaamio. 

Päivän loputtua olimme kaikki samettisen pehmeässä saven ja mudan sekoituksessa, jota oli kumiveneet, ankkurit, köydet, harat ja kaikki pohjaa koskettaneet asiat täynnä. Mieleeni muistui Uusi-Seelanti, jossa kävin vulkaanisella kuuma lähde -alueella ensin ihmettelemässä kiehuvia ja pulpahtelevia mutalähteitä rikinhajussa, sitten vuokrasin oman mutakylvyn. Muta tuntui juuri samanlaiselta, sametinpehmeältä ja hellivältä. Vain hajussa piili ero - kun Uuden-Seelannin muta haisi keitetyiltä kananmunilta (rikiltä), Länsilahden muta haisi mädältä ja monesta paikasta löytyi hapetonta mustaa pohjaa.

Parimetrisestä kumiveneestä työskentely vaatii organisointia ja hankalia asentoja. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

SUP-lauta on vedenalaisluontokartoittajan ystävä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Päivän haraamisen ja mudassa snorklaamisen jälkeen voi sanoa, että lahti on sameavetinen ja rehevöitynyt, sen dominoivat vesikasvit ovat järviruoko, tähkä-ärviä, merinäkinruoho, karvalehti ja hapsivita (kaikki rehevöitymistä kuvaavia lajeja) ja se on mutapohjainen. 

Huonon näkyvyyden pimeät sukellukset on nyt sitten vaihdettu huonon näkyvyyden mutapohjaisiksi lahtikohteiksi. Vaihtelua tämäkin.

Essi Keskinen

Luontokartoittajan huippunopeus SUP-laudalla peittoaa helposti kumiveneen ja kaksi henkilöä. Video: Essi Keskinen / Metsähallitus

Monet näytteet täytyy tarkistaa mikroskoopilla, koska lajien eroja ei näe paljain silmin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Pari vesisammaltakin löytyi järviruokovyöhykkeen juurelta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Epifyyttiset levät eli päällyslevät voivat peittää kasveja, mutta Länsilahdessa niitä kasvoi myös paksuna mattona lähellä pohjaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

"Sinipallukat" eli sinilevät eli syanobakteerit muodostavat tähkä-ärviän lehdyköille hauskoja pallosia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Samean veden selfie. Kuva: Anni Selenius / Metsähallitus