Svartöfjärdenin vedenalaiselämää Merenkurkusta

Fladat, laguunit ja suojaisat matalat lahdet ovat elinehto monille pikkukaloille ja kalanpoikasille ja pitävät yllä suurta kirjoa vedenalaiskasvillisuutta. Svartöfjärdenissä Merenkurkussa puikkelehtii kolmipiikkejä ja kalanpoikasia näkinpartaisten ja ärviöiden välissä. Meri Lappalainen editoi VELMU-videon (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma). 

Essi, meribiologi

Syysterveisiä Vaasasta

Usein löytyy sopiva ramppi, josta laskea vene vesille. Toisinaan löytyy myös ruovikkoa. Kuva Meri Lappalainen

Kenttäkauden loppu alkaa jo häämöttää horisontissa, ja kartoitukset ovatkin sujuneet varsin mallikkaasti! Kesä- ja heinäkuussa kartoitimme pääosin Vaasan sokkeloista sisäsaaristoa. Niillä vesillä liikkuessa on olo toisinaan kuin Liisalla Ihmemaassa, kun kartoilla ja ilmakuvissa avoimilta vaikuttaneet väylät katoavatkin kesken kaiken ja ruovikko hiipii varkain selustaan.

Merenkurkun saaristossa kulkuvälineistä ovat erityisesti kunnostautuneet notkeisiin liikkeisiin kykenevät pikkuveneet ja sup-laudat. Pienestä tilasta huolimatta mukaan mahtuu kaikki oleellinen: lautoihin teipatut kenttälomakkeet, vesikiikarit, pelastuspuvut, snorklausvarusteet, GPS-laitteet, näytepussit ja –purkit, linjakelat sekä eväät. Kuvatessa mukaan tulee kamera, tietokone, kaapelikela, näytehara ja laatikollinen johtoja. (Ja johonkin koloon saattaa ahtautua vielä kartoittajakin…)

Näytteen perusteella Sundomin saaristossa vaikuttaa kasvavan hieman punanäkinpartaa. Kuva: Teemu Uutela

Myös matalissa vesissä ovat sup-laudat hyödyksi, kun vehreiden näkinpartaisniittyjen pehmeään savi- tai mutapohjaan humahtaa kartoittaja hetkessä sääriään myöten. Aiemmin kirkkaaseen veteen pöllähtää pilvenä sedimenttiä ja nenään hiipii ihastuttava, mädältä kananmunalta tuoksahtava rikin katku. Suden- ja ukonkorentoja löyhkä ei tunnu haittaavan; niillä on kesäkuun lämmössä pää pyörällä soidintanssista eikä pariskuntia hetkauta sen enempää tunkeilevat biologit kuin painovoimakaan. Sen sijaan tiiravanhemmat eivät kuokkavieraista ihastu, ja seuraavat sitkeästi perässä moittien kunnes turhan lähelle eksynyt kartoittaja poistuu (soveliaasti nuhdeltuna) paikalta.

Usein sameavetisten ja rehevöityneiden karikkojen, ruovikkojen ja matalikkojen lomasta löytyy toisinaan myös yllättäviä helmiä. Näistä esimerkkinä Svartöfjärdenin alueella sijaitseva pieni lahti on vehmas ja kirkasvetinen kalanpoikasten paratiisi, jossa auringonvalo siivilöityy pintakasvuston läpi pohjalle asti ja näkyvyys on jopa kymmenen metriä. Paljon parjattu ruovikko tarjoaa siellä kalanpoikasille suojaisan labyrintin jonka lomassa sopii kisailla vailla suurempaa pelkoa pedoista. Vaan niistäkään ei ole puutetta – jokunen suuri hauki vaanii verkkaisesti pohjan varjoissa.

Kalojen päiväkoti, Svaftöfjärden. Kuva Teemu Mustasaari

Punanäkinpartaa, merinäkinruohoa ja mukulanäkinpartakasvustoa. Kuva Teemu Mustasaari

Lisää punanäkinpartaa… Kuva: Teemu Mustasaari

Toisinaan kartoitus osuu hyvän näkyvyyden sijaan samalle päivälle kuin paikallisten tilaama ruoppaus, jolloin näkyvyyden voi olettaa olevan kymmenen sentin luokkaa. Edes käsikopelolla ei pohjalta löydy silloin muuta kuin satunnainen orpo näkinparta. Tasan eivät mene onnen lahjat.

Auringon lämpöä ja laineiden liplatusta on kuitenkin mukava muistella iltojen hämärtyessä. Edessä on vielä datan käsittelyä ja tarkistusta syksyn lähestyessä. Vuosi alkaa olla kenttätöiden kannalta pulkassa.

Meri Lappalainen

Viestinnällinen loppusilaus kenttäkaudelle

Maastokauden päätös saapui minulle viestinnällisissä merkeissä. Keväällä tapasin Paul Segersvärdin, joka tekee Aamutv:hen Luonto lähellä ohjelmaa. Tarkoituksenani oli houkutella hänet Merenkurkkuun tekemään lähetystä hankkeesta. Vaasan ollessa kaukana Etelä-Suomesta jää kannattamattomaksi tulla yhden jutun takia tänne saakka, joten tehtäväkseni tuli keksiä monia aiheita ja niin teinkin.

Sovimme kolme eri aihetta; Merenkurkku - maailmanperintökohde, pikkulepakko ja sen syönnösvaellus sekä fladat ja kalat. Olimme sopineet tiiviistä aikataulusta, pääasiallisena tukikohtanamme Valassaaret, jossa saisimme suurimman osan aineistosta kuvattua.

Käringsund Valassaarilla paljastuu usvan alta   Kuva: Roosa Mikkola

Matkustimme maanantaina yhdessä junalla Helsingistä Vaasaan. Kvarken flada hankkeen maastotöissä olemme yrittäneet panostaa kuvaamiseen pinnan päällä ja pinnan alta ja nyt se työ kantoi toden teolla hedelmää. Neljä tuntia junassa kulki kuin siivillä, kun katsoimme läpi sellaista kuvamateriaalia, jota voisi mahdollisesti käyttää ohjelmassa.

Vaasaan saavuttuamme alkoikin ensimmäisen ohjelman kuvaukset. Maailmanperintökoordinaattori Susanna Lindeman oli meitä vastassa asemalla ja sieltä suuntasimme kohti Svedjehamnia ja Saltkaretin näkötornia. Merenkurkku on Unescon maailmanperintökohde ja Suomen ainoa kohde luontoarvojensa takia. Merenkurkussa ilmenee paremmin kuin missään muualla maailmassa jääkauden aiheuttamat muutokset luonnossa. Näitä ilmiöitä kuvattiin Susannan kertomusten siivittämänä. Allekirjoittanut sai toimia kuvausassistenttina. Välillä kyllä huomasi, että on saanut koulutuksen aivan muihin hommiin, tuttua ja turvallistakin touhusta kyllä löytyi, nimittäin tavaroiden roudaaminen sekä työpäivän pituus.

Menossa Saltkaretin näköalatornille  Kuva: Roosa Mikkola

Tiistaina ohjelmassa oli siirtyminen Valassaarille. Parin viikon ajan biologinen asema on toiminut Kvarken flada hankkeen lepakkotutkijoiden tukiasemana. Seuraava jutun aihe olisikin siis pikkulepakon syönnösvaellus. Sää oli mitä parhain, lämpöä riitti ja tuulta oli vain nimeksi.  Merenkurkku ja Valassaaret näyttivät parhaat puolensa toimittajalle auringonpaisteen ja usvan merkeissä. Lepakkoaiheessa riittikin paljon kuvattavaa hyönteispyydysten tyhjennyksestä lähtien.  Jännitys oli korkealla, kun illalla lepakkotutkijat olivat pystyttäneet pyydykset ja jäimme odottamaan mahdollista pikkulepakkoa. Niitä ei pariin päivään oltu saatu pyydyksiin ja olisi ollut kovin sääli, ellei jutun päähenkilöä tavoitettaisi. Kaikki planeetat taisivat olla oikeilla kohdilla, koska odotus palkittiin jo kello kymmenen jälkeen illalla, pikkulepakko oli harppupyydyksessä! Senhän jälkeen alkoi tapahtua. Koko kuvauskalusto sekä valot piti siirtää harpun luokse, yön pimeydessä, kun ei muuten olisi lainkaan nähtävää. Yksi tutkija oli katsovinaan ensimmäistä kertaa pyydykseen kuvaajan kuvatessa, kuvaajaa taasen kuvasi viisi ihmistä, olihan kyse spektaakkelista konsanaan. Lepakko ja kuvauskalusto saatiin sisälle ja sen jälkeen päästiin kuvaamaan lepakon käsittelyä ja rengastusta. Loppusilaus oli, kun pikkulepakko lensi takaisin vapauteen, se otto oli mahdollista tehdä vain kerran. Tyytyväisinä pakkasimme kimpsut ja kampsut suunnaten takaisin nukkumaan mökille. Meidän työpäivä oli onnellisesti pulkassa jo kello yhden aikaan yöllä, kun lepakkotutkijat jatkoivat vielä aamuun saakka. Emme voineet uskoa onneamme, ettemme joutuneet valvomaan toista yötä lepakon kiinnijoutumista odotellen.

Harppupyydyksen pystytystä katsojille  Kuva: Roosa Mikkola

Keskiviikkona vuorossa oli fladat ja kalat. Luonnonvarakeskuksen tutkijoiden piti tarkistaa Valassaarten Käringsund fladalla ulosvaeltavien ahventenpoikasten määrää. Onneksi keskiviikkona oli jo tuulista ja korkeata aallokkoa, muutenhan merellä työskentelystä olisi toimittaja saanut aivan liian idyllisen kuvan. Rantautuminen toimittajan kanssa ei ole mitä helpointa, se täytyy tehdä uudestaan ja uudestaan, monesta kuvakulmasta, jotta tapahtuma saadaan taltioitua mahdollisimman autenttiseksi televisiokatsojia varten. Kun työtä on tehnyt pitkän aikaa, sokeutuu tekemisilleen, mutta toimittaja jaksoi innostua monesta meille jo ehkä hiukan arkisemmasta asiasta. Silloin tällöin katselimme kuvaruudulta jo talteen saatua materiaalia, kyllähän siitä näki, että ammattilainen on kameran toisella puolella tehtävänään saada kaikki näyttämään mahdollisemman hyvältä. Fladalla lukelaiset suorittivat vedenlaatumittauksia ja etsivät ahvenenpoikasia, allekirjoittanut snorklaili. Sen jälkeen tiedossa oli vielä henkilöhaastattelut.

Paul kertoo visiostaan Annicalle ja Larille Luonnonvarakeskuksesta  Kuva: Roosa Mikkola

Viikko oli hauska ja erilainen. Kuvattavat tekivät ”normaalia” työtänsä mutta saattoivat saada kehotuksen aloittaa alusta ja tehdä koko homma uusiksi, toimittajahan ei voi tietää kaikkia yksityiskohtia työstämme. Jos jotain mielenkiintoista tapahtui, joka tukisi tarinaa kuvattuna, aloitimme homman alusta. Kuin ihmeen kaupalla sujui kaikki paremmin kuin suunniteltu, mikä on poikkeuksellista pitkän kenttäkauden jälkeen syksyllä. Aikataulut osuivat kohdilleen, säät ja eläimet tekivät yhteistyötä. Ehkäpä siihen on hyvä lopettaa.

Näkemisiin televisiossa siis, #luontolähellä ja AamuTV !

t Roosa