Meren ihmeitä esittelyssä Tvärminnessä

Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema on Helsingin yliopiston tutkimusasema, joka on tullut varmasti monelle yliopiston opiskelijalle tutuksi kenttäkurssien tai seminaarien aikana. Suurimmalle osalle se on kuitenkin täysin tuntematon paikka, mutta 16.9. järjestetyssä Tvärminnen avoimien ovien päivässä myös ei-biologit pääsivät tutustumaan asemaan ja sen toimintaan sekä sitä ympäröivään upeaan luontoon. Metsähallituksen Tammisaaren meritiimi on jo useana kesänä viettänyt suuren osan kenttäkaudesta Tvärminnessä, joten me pääsimme myös mukaan tapahtumaan.

Maisema Tvärminnen luontopolulta

 Pitkin viikkoa seurasimme tapahtumapäivälle sateita lupaavia sääennusteita, mutta lauantai kuitenkin valkeni hyvin aurinkoisena ja sää jatkui kauniina koko päivän. Asemalle oli pystytetty kymmeniä toinen toistaan mielenkiintoisempia pisteitä, joissa pääsi tutustumaan mm. miltä näyttää raastettu legopalikka mikroskoopin alla, mitä tarvitaan mukaan naparetkelle ja minkälaisia eliöitä asuu meriajokasniityn seassa. Mielenkiintoista oli myös oppia tunnistamaan naaras ja koiras kiiltomadot toisistaan sekä tutustua laitteeseen, jolla tutkitaan pienten äyriäisten, kuten massiaisten silmiä. Tutkijoiden ja henkilökunnan pisteiden lisäksi avoimien ovien päivillä pääsi kiertämään Tvärminnen upean luontopolun ja herkuttelemaan kalakeitolla ja pullalla.

Akvaarioissa oli esillä Itämeren kasveja ja muita eliöitä

Metsähallituksen pisteellä vieraat pääsivät käymään veneessämme Alkyonessa ja kokeilemaan vedenalaista HD-kameraamme. Laiturilla oli esillä myös sukellusvarusteitamme sekä kentältä ottamiamme vedenalaiskuvia. Erityisesti vedenalaiskamera sai suuren suosion ja todella monet lapset sekä aikuiset kävivät koittamassa miltä tuntuu olla merenpohjaa kuvaava meribiologi. Merenpohja Tvärminnen venelaiturin vieressä todettiin moneen kertaan päivän aikana ei niin kovin monimuotoiseksi, mutta moni onnistui saamaan yksittäisen vesikasvin, kuten ärviän tai hapsividan kameran linssin eteen. Yhtäkään aarretta ei valitettavasti löytynyt lukuisista yrityksistä huolimatta.

Tervetuloa veneeseen!

Vici opastaa mahdollista tulevaa merentutkijaa vedenalaiskameran käyttöön

Koko päivä oli suuri menestys, sillä hyvä sää ja kiinnostus luontoa kohtaan toi Tvärminneen yli 800 kävijää. Meidänkin pisteellämme kävi koko päivän kova kuhina ja oli mukava tavata niin monia Itämerestä kiinnostuneita ihmisiä. Mukavista löydöksistä, kuten elinvoimaisista meriajokasniityistä sekä isoista kampeloista on aina kiva kertoa ja oli myös mielenkiintoista kuulla meren läheisyydessä asuvien paikallallishavainnoista. Päivän aikana tulikin juteltua niin paljon, että illalla ääni oli käheänä. Vieraitten lähdettyä olo oli väsynyt, mutta iloinen sekä innostunut. Oli mahtavaa huomata, kuinka kiinnostuneita ihmiset ovat luonnosta ja sen tutkimisesta. On myös hienoa, että tällaisia tapahtumia järjestetään, jotta ihmiset pääsevät tutustumaan biologien työhön ja voivat ymmärtää sitä paremmin. Niin kuin Essi kirjoitti aikaisemmin blogissaan, on vaikea suojella sellaista, mistä ei ymmärrä. 

Kaunis syyspäivä toi Tvärminnen laitureille useita luonnosta kiinnostuneita

Suuret kiitokset Tvärminnelle mukavan päivän järjestämisestä, sekä erityiskiitokset jokaiselle pisteellämme vierailleelle sekä meitä jututtaneelle kävijälle! Metsähallituksen kenttäkausi alkaa olla jo ohi, mutta ensi kesänä taas liikumme vesillä ja meitä saa tulla sekä vanhat että uudet tuttavuudet moikkaamaan.

Mukavaa syksyä kaikille toivottaa

Linda, Läntisen Suomenlahden suunnittelija

Kirjoittaja kampelan kanssa yhteiskuvassa

Kuoriaiskuiskaajat Pubipenniksen jäljillä

Meriuposkuoriainen on erityisesti suojeltava direktiivilaji, jota Euroopasta on löytynyt ainakin toistaiseksi vain Suomen rannikolta. (Kuva: Metsähallitus/Maiju Lanki)

Muutama vuosi sitten tein täällä Itäisellä Suomenlahdella normaalia sisäsaariston sukelluslinjaa, ruovikon reunasta ulospäin. Siinä neliömetrin kokoisella analyysiruudullani, noin metrin syvyydessä, käveli pohjalla kovakuoriainen. Se ei näyttänyt mielestäni olevan oikeassa elementissään. Se siis ei uinut vaan käveli, melko kömpelön näköisesti pitkillä jaloillaan. Meitä oli samana vuonna kehotettu pitämään silmiämme auki meressä elävien kuoriaisten varalle, joten nappasin innokkaasti mukaani hyönteisen näytepurkkiin ja kiikutin sen kanssamme samalla toimistolla työskentelevälle humoristiselle kovakuoriaisasiantuntijalle, Seppo Karjalaiselle.

Niin siinä sitten kävi, että ensimmäinen koskaan veden alla näkemäni kävelevä kovakuoriainen oli uhanalainen ja erityisesti suojeltava meriuposkuoriainen (Macroplea pubipennis). Tästähän tietysti kovakuoriaisasiantuntijamme oli hyvin innoissaan, mutta varmasti myös (salaisesti) vähän harmissaan, sillä tämä oli hänen kotikontujaan ja hän ei ollut itse etsinnöistä huolimatta onnistunut samaan kuin minä. Ja minähän en edes yrittänyt, meriuposkuoriainen vain muina kuoriaisina käveli minua vastaan.

Uposkuoriaisten elämäntavat ovat puutteellisesti tunnettuja, mutta kartoituksissa on tullut selväksi, että mieleisen naaraan löydettyään uros ei mielellään päästä siitä irti, vaan ratsastaa sen selässä toimistolle saakka. (Kuva: Metsähallitus/Jyri Tirroniemi)

Noh, tästä on sitten mennyt muutama vuosi ja me ryhdyimme tänä vuonna tosihommiin. Tärkeään direktiivilajiin budjetoitiin erikseen aikaa ja niinpä lähdimme ihan oikeasti etsimään uposkuoriaisia. Tämä oli ensin tuskaisaa. Kuvitelkaa puuroriisinjyvän kokoisen ötökän etsintää jalkapallokentän kokoisesta lahdesta, jossa on vedenalaiskasvustoa paikoittain kuin ruohoa niityllä, ja pahimmillaan vain parinkymmenen senttimetrin näkyvyys. Eivät ne meinanneet millään löytyä ja melkein kaksi etsintäpäivää meni, ennen kuin tärppäsi. Olimme kahden sukeltajan ja yhden snorklaajan voimin etsineet omilla sektoreillamme monta tuntia putkeen ja melkein antaneet periksi. Sitten, melkein samasta kohdasta kuin pari vuotta aiemmin, Jyri (toiselta nimeltään Kuoriaiskuiskaaja) löysikin parittelevan meriuposkuoriaisparin. Me menimme kaikki paikalle ihmettelemään ja kun lemmiskelevälle parille nostettiin rekvisiittakasvillisuutta purkkiin, siitä löytyikin toinen pari. Kuoriaiskuiskaajamme löysi vielä hetken päästä kolmannenkin parin. Voinemme siis sanoa löytäneemme elinvoimaisen (ja ilmeisen fertiilin) meriuposkuoriaiskannan.

Uposkuoriaisen määritys vaatii tarkkuutta. Kentällä määrityksen apuna on toiminut luuppi. (Kuvat: Metsähallitus/Tuuli Pietinen ja Metsähallitus/Petra Pohjola)

Tästä päivästä eteenpäin Kuoriaiskuiskaaja-nimitys on hypännyt kenttätyöntekijältä toiselle ja olemme yhtäkkiä löytäneet muiden kartoitusten ohessa runsaasti uposkuoriaisia, paitsi meriuposkuoriaisia, myös rantauposkuoriaisia (Macroplea mutica) ja järviuposkuoriaisia (Macroplea appendiculata). Ilmeisesti uposkuoriaisia oppii näkemään, ikään kuin suppilovahveroita lehtien seasta. Tyypillinen elinympäristö kuoriaiselle on sisälahdessa matalalla, ruovikon reunan läheisyydessä, puhtaan ja suhteellisen harvan uposkasvillisuuden päällä. Kun uposkuoriaisen on kerran nähnyt elinympäristössään, voi yhtäkkiä havahtua ajatukseen, että onpa sen näköinen paikka, että täällä voisi olla uposkuoriaisia, ja aika usein onkin.

Uposkuoriaisen voi veden alla löytää puhtailta vedenalaiskasveilta. Varsinkin meriuposkuoriaista uhkaa sekä vedenlaadun heikkeneminen ja ruovikon umpeenkasvaminen että toisaalta myös ruoppaaminen. Kuvassa rantauposkuoriainen hapsividalla. (Kuva: Metsähallitus/Petra Pohjola)

Siitä, että osaamme onnistuneesti määrittää uposkuoriaislajeja, voimme kiittää vain kärsivällistä toimistosankariamme Seppoa. Ensin opimme kädestä pitäen erottamaan meriuposkuoriaisen muista uposkuoriaisista mikroskoopilla, sittemmin olemme kaikki oppineet erottamaan lajeja toisistaan luupin avulla. Tätä taitoa me myös olemme tarvinneet, sillä kaikki kolme lajia ovat usein esiintyneet iloisesti sekaisin, mikä on ristiriitaista aiemman tiedon kanssa. Ja vaikka olemme saaneet virallisen luvan ottaa muutamia uhanalaisia meriuposkuoriaisia näytteiksi, ei kuoriaisia tarvitse turhaan riistää kodeistaan kenttämäärityksen ansiosta. Toisaalta muut uposkuoriaislajit ovatkin tällä hetkellä erityisen kiinnostavia uusien, vielä julkaisemattomien tutkimusten takia, ja kuoriaisia onkin tullut kiikuteltua Sepon toimistolle riesaksi asti. Paljon uutta tietoa on luvassa tästä puutteellisesti tunnetusta lajiryhmästä, mikä on paitsi jännittävää, myös mahdollistaa lajien suojelun.

Kuvissa erilajisia uposkuoriaisia. Määrityksessä katsotaan muun muassa yläselän täplitystä, takajalan jaokkeiden pituuksia, karvoitusta ja peräpiikkien muotoa. (Kuvat: Metsähallitus/Petra Pohjola)

Terveisin Petra, Itäisen Suomenlahden suunnittelija

Vielä lisäkuvan verran kuoriaislempeä <3 (Kuva: Metsähallitus/Petra Pohjola)

Koululaiset mereen

Mikäs sen parempi kohderyhmä Itämeren suojelusta kertomiselle kuin koululaiset? Nuorissa on tulevaisuus ja nuoret sitä merta suojelevat sitten kun meistä tämänhetkisistä meribiologeista aika jättää. Tämän hetken nuoret ovat niitä, jotka käyttävät Itämeren ekosysteemipalveluja tulevaisuudessa ja pääsevät hyötymään nykyisestä sini(vihreästä) kasvusta.

Kukaan ei osaa suojella sellaista mitä ei ymmärrä ja mistä ei tiedä mitään. Tällä ajatuksella Perämeren meritiimi on jo monena kesänä tehnyt yhteistyötä Perämeren rannikon koulujen kanssa ja vienyt koululaisia joko rannalle tai kirjaimellisesti Perämereen. 

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2015/09/perameri-road-show-eli-koululaiset.html 

http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2014/08/paivani-murmelina-ei-vaan-opettajana.html 

Tämänvuotisetkaan yläkoululaiset eivät pettäneet - "Onks mun meikit levinneet?" ja "Yök! Tän hihat on jo märät!" -huudoista huolimatta nuoret eivät jättäneet käyttämättä tilaisuutta käydä pelastautumispuvussa meressä tiirailemassa vesikiikarin läpi hiekkarannan kasvillisuutta (ahvenvitoja, hentovitoja, letkuleviä, rihmaleviä).

Moni halusi kokeilla päälleen sukellusliiviä ja -pulloa ja hengittää regulaattorista. Kaikille oli yllätys, että sukeltajan varustus painaa niin paljon.

Omakohtaiset elämykset ovat aina niitä, jotka jäävät parhaiten mieleen. Se, että pääsee itse kahlaamaan mereen ja katsomaan vesikiikarilla, voi hengittää regusta ja kokeilla sukeltajan kirjoituslevylle kirjoittamista. Siinä sivussa saa nuoren päähän ujutettua edes hiukan tietoa - Perämeressäkin on paljon lajeja, mutta sieltä puuttuvat mereiset eteläsuomalaiset lajit kuten rakkohauru, sinisimpukka ja merirokko, meren vedenalaista luontoa kartoitetaan jotta sitä pystyttäisiin paremmin suojelemaan ja Itämeren suojelu on jo lähtenyt tehoamaan - meri ei enää ole samanlainen läpinäkymätön leväpuuro kuin vielä viisitoista vuotta sitten.

Samalla päästiin kertomaan merialuesuunnittelusta ja sen kansainvälisistä ulottuvuuksista. Perämeri on suhteellisen pieni merialue ja Suomi jakaa sen Ruotsin kanssa. Vesi ja lajit eivät kuitenkaan ymmärrä pysähtyä rajalla, vaan jatkavat vellomistaan valtioista välittämättä. Interreg Nord -rahoitteisessa SEAmBOTH - Saumaton Perämeri -hankkeessa Ruotsin kanssa tehdään yhteistyötä ja luodaan rajat ylittäviä karttoja tulevaisuuden merialuesuunnittelun tueksi. Koululaisia naurattivat nykyiset kartat, joissa jopa vesi loppui Ruotsin rajaan.

Parhaimman kiitoksen sain kasiluokkalaiselta tytöltä. Hän huikkasi lähtiessä "Kiitti, oli tosi mielenkiintoinen päivä! Edes mun isoveli ei ole saanut kokeilla mitään tällaista!"

Essi Keskinen