Aina sanotaan että "Tuo ihminen sitten rakastaa omaa ääntään!" Mietin tätä kun tänään istuin etätöissä oman keittiöni pirtinpöydän äärellä ja vaikeana (ja jo pari viikkoa eteenpäintyönnettynä ja väisteltynä) työtehtävänä oli tehdä englanninkielinen esitys aiheesta "Metsähallituksen meribiologien yhteistyö koulujen kanssa" NAUHOITETTUNA! Kyllähän minä teen esityksen, vaikka kaksi tai viisi, mutta se piti myös saada kommenttiraidalla varustettuna maailmalle siitä yksinkertaisesta syystä että satun olemaan lomalla silloin kun esitys pitäisi antaa.
Piti kerätä rohkeutta ja viime hetken paniikkia, pakata tietokone matkaan ja tulla oman kodin turvaan ja yksityisyyteen että pystyisin toimittamaan tilatun tuotteen. Jostain syystä tuntui että en voisi nauhoittaa yksinpuhelua toimistossa kun vaikuttaisi pöljältä puhua yksinään tietokoneelle mutta toisaalta - jos joku avaisi toimiston oven ja näkisi minut puhumassa luurit korvilla englantia tietokoneelle, kuka muka tietäisi, että langan päässä ei ole ketään muuta? Tästä huolimatta piti luikkia omaan keittiöön.
Harjoittelin pari kertaa ja niinhän se näytti toimivan, helposti, se PowerPointin nauhoittava toiminta. Helppoa ja yksinkertaista, en voi epäteknisenäkään henkilönä väittää mitään muuta.
Mutta se oman äänen kuuleminen nauhalta! Miten se aina kuulostaa niin omituiselta, nasaalilta ja epäinnokkaalta ja jotenkin kummalliselta? Kuulostaako se kaikista muistakin samanlaiselta, vai vain omaan korvaan?
No, työ tuli hoidettua yhdellä otolla parin harjoituksen jälkeen, pyydetty tasan 20 minuutin esitys on purkissa ja jo menossa Dropboxilla kovaa vauhtia kohti työn tilaajaa. Kerta se oli ensimmäinenkin mutta on pakko sanoa että ramppikuume yksinpuhumiselle omassa keittiössä oli paljon pahempi kuin mitä olen pitkään aikaan esiintyessäni kokenut! Tätäkö tarkoitetaan että itse on itsensä pahin kriitikko?
Essi Keskinen
