Perämeren kasvatti etelässä – Terveisiä Läntiseltä Suomenlahdelta

Tänä keväänä jouduin päättämään menenkö luontokartoittajaksi Perämeren meritiimiin vai siirrynkö suunnittelijaksi Läntiselle Suomenlahdelle. Perämerellä minulla oli takana jo kaksi mahtavaa kesää ja tiesin, että jos päätyisin menemään sinne, työkavereina olisi jälleen huipputiimi. Läntiselle Suomenlahdelle siirtymisessä minua taas kiehtoi uuteen merialueeseen tutustuminen ja toisenlainen vastuu suunnittelijana. Lopulta päädyin uusien haasteiden ja mukavuusalueelta poistumisen houkuttelemana siirtymään Läntiselle Suomenlahdelle ja kuten osasinkin odottaa, etelässä moni asia oli toisin!

Perämerellä minulla olisi ollut suurimmaksi osaksi samat työkaverit kuin aikaisempina kesinä, kun taas Etelä-Suomesta en tuntenut ennestään ketään. Läntisen Suomenlahden tiimissämme kukaan ei ollut aikaisemmin työskennellyt keskenään, joten yhteisen työtyylin löytämisessä oli aluksi hankaluutensa. Ensimmäisestä päivästä asti kuitenkin pystyi näkemään, että meillä on koossa erittäin osaava ja kiva porukka. Alun sopeutumisajan jälkeen yhteinen sävel työskentelyssä alkoikin löytyä ja työt sujuivat koko kesän ajan aina vain jouhevammin.

 Kesän ensimmäisiä työtehtäviä oli kiinteiden sukelluslinjojen pystyttäminen

Iloinen yllätys Läntisellä Suomenlahdella oli logistiikan helppous. Perämerellä olin tottunut jatkuvaan muuttamiseen ja tavaroiden kantamiseen sekä alkeellisissa oloissa elämiseen kenttätukikohdissamme. Läntisellä Suomenlahdella muutimme vain kolmen paikan välillä ja osa tavaroista sai aina jäädä Tvärminnen tutkimusasemalle. Joka kerta muuttaessamme jaksoin ihmetellä tavaran vähyyttä. Majoituspaikkamme olivat myös ihmeellisen moderneja hyvine kulkuyhteyksineen ja mukavuuksineen, joihin kuului mm. sähkö, juokseva vesi ja astianpesukone. Toisaalta ikävöin Perämereltä mökkeilytunnelmaa ja sen mukanaan tuomaa tekemisen meininkiä, kuten loputonta pesuvesien kantamista tai yömyöhään saunassa otsalampun valossa tiskaamista.

Jussaröstä lähdettäessä päästiin syömään kenttälounas pöydän ääressä

Etelä-Suomessa on veneilyn kannalta ilahduttanut myös syvät kalliorannat sekä bensa-asemien runsaus. Perämerellä jokapäiväiseen elämään kuuluva kahlaaminen oli Läntisellä Suomenlahdella hyvin harvinaista, emmekä tarvinneet erillistä bensaperäkärryä. Ajoittain kuitenkin ikävöin Perämeren karuutta, etenkin loppukesästä, kun Etelä-Suomessa sinilevää alkoi ilmestyä kiusaksemme.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kehitys on nopeinta mukavuusalueen ulkopuolella. Vaikka tutusta ympäristöstä ja tuttujen ihmisten luota lähteminen jännittikin, se kannatti. Läntisen Suomenlahden luonto on aivan erilainen kuin Perämerellä ja opin todella paljon uutta lajistoa sekä lisää Itämerestä. Opin myös valtavasti eri meri- ja maatiimeistä tulevilta uusilta työkavereiltani ja toivon, että pystyin myös itse antamaan jotain tiimille. Välillä on ollut ikävä vanhoja työkavereita ja tuttuja työtapoja, mutta suhteet ovat onneksi pysyneet hyvänä Perämeren tiimiin ja nyt olen saanut työskennellä kahdessa huipputiimissä ja tutustua tuplamäärään kivoja työkavereita. Heinäkuussa kävin Perämeren meritiimin järjestämissä pookitansseissa Ulkokrunneilla tervehtimässä vanhoja työkavereitani ja tutustumassa tiimin uusiin jäseniin. Viimeistään Ulkokrunnin saunan terassilla istuessa, kun Perämeren tiimiin tilalleni tullut Janos kiitteli minua siitä, että siirtymällä Etelä-Suomeen, vapautin paikan Perämereltä hänelle, olin varma, että siirtyminen oli ollut oikea päätös.

Jätimme Johannan kanssa terveisemme Perämeren tiimin kenttäläppäreihin

Läntisellä Suomenlahdella työskentely on ollut hieno kokemus, olen tutustunut moneen uuteen mukavaan ihmiseen, päässyt käymään uskomattoman kauniissa paikoissa ja työ on ollut mielenkiintoista ja palkitsevaa. Isot kiitokset vielä sekä Perämeren, että Läntisen Suomenlahdelle tiimeille, on ollut huippua tehdä töitä teidän kanssa!

Mukavaa syksyä toivottaen,

Linda

Vedenalaiset maisemat snorklaamalla

Meriajokasniittyä

Snorklaus on loistava tapa tutustua Itämeren vedenalaisiin maisemiin. Se on melko edullista ja sitä on helppo tehdä ilman sen kummempaa kokemusta tai koulutusta. Näin ollen se on hyvin kaikkien ulottuvissa ja vettä sekä kauniita vedenalaisia maisemiahan Suomessa riittää vaikka millä mitalla.

Rakkolevää ja hauraa

Laitteilla sukeltamisella on eittämättä oma paikkansa, mutta snorklauksella on, edellä mainittujen lisäksi, hyviä puolia myös laitesukellukseen verrattuna. Ilman raskaita ja hieman kömpelöitä sukellusvarusteita vedessä pystyy liikkumaan ketterästi ja monipuolisesti. Tällöin maisemia pystyy ihastelemaan laajemmalla säteellä, koska liikkuminen on nopeampaa. Jos näitä maisemia on kiinnostunut myös valokuvaamaan, tällöin suurena etuna on ketteryyden mahdollistama perspektiivien monipuolisuus. Kevyellä varustuksella pystyy itsensä vääntämään jos jonkin näköisiin asentoihin ja näin ollen kuvaamaan pohjaa ja vesipatsasta uusista näkökulmista.

Siloneula haarukkalevään ja sinisimpukoihin kietoutuneena

Samat snorklauksella saavutettavat edut pätevät myös vedenalaisen kasvillisuuden inventointiin, silloin kun tämä tapahtuu matalassa vedessä. Läntisellä Suomenlahdella teimme tänä kesänä snorklaamalla erityisesti uhanalaisten lajien kartoituksia matalissa lahdissa ja fladoissa. Tämä on oivallinen tapa juuri nopeutensa ja laajan toimintasäteensä ansiosta. Snorklaamalla käy nopeasti läpi laajemmankin lahden, ja tämä on hyödyllistä etenkin siinä tapauksessa kun lahti liian matala saavutettavaksi veneellä eikä laitteilla sukeltaminen ole tällöin hirveän mielekästä. Snorklaus on kätevä tapa alustavaan kartoitukseen ja etsimiseen, jolloin tarkempi inventointi voidaan tehdä kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikuttavassa paikassa, jolloin myös haluttujen lajien löytyminen on todennäköisempää. Tarpeeksi matalassa vedessä pystytään snorklaamalla tämän lisäksi tekemään myös varsinaisia linjainventointeja sekä valokuvaamaan erilaisia habitaatteja myöhemmin tietokoneelta tulkittavaksi ja tuottamaan kuvamateriaalia näistä ympäristöistä.

Juho kuvaamassa hiekkapohjan kasvillisuutta

Elokuussa Läntistä Suomenlahtea ja varmasti muitakin Suomen merialueita, piinannut matalapainevoittoinen ja tuulinen säätyyppi, vaihtui korkeapaineeseen ja mietoihin tuuliin. Tällä oli työnteon helpottumisen ohella myös toisenlaisia odotettuja seurauksia, kun sinilevät alkoivat runsastua ja nousta veden pintakerroksiin. Teimme elokuun loppupuolella matalille pehmeille pohjille asetettujen laattojen viimeiset arvioinnit, jolloin sinilevälautat olivat levittäytyneet jo Läntisen Suomenlahden saariston jokaiseen lahdelmaan. Jo veteen meneminen tuntui tällöin melko vastenmielistä, puhumattakaan useamman tunnin kestävän inventoinnin tekemisestä. Päätimme kuitenkin hypätä mössöiseen veteen ja saimme inventoinnit suoritettua ilman sen kummempia ongelmia, mutta hirveän miellyttäväksi kokemukseksi tätä ei missään nimessä voinut kutsua. Sama paikka oli veden alla kuin eri planeetalta verrattuna aikaisemmin kesällä vallinneisiin olosuhteisiin.

Rakkolevä sinileväsumussa

Sinilevien massaesiintymisen ja niiden seurauksena tapahtuva, onneksi väliaikainen, vedenalaisten maisemien täydellinen muuttuminen, konkretisoi Itämeren ongelmat käsin kosketeltaviksi. Toivottavasti Itämeren hyväksi tehtävä työ, jonka keskeisenä osana myös VELMU-työt ovat, tuottaa tulosta ja pääsemme myös tulevaisuudessa ihailemaan Itämeren kauniita ja ainutlaatuisia vedenalaisia maisemia.

Juuso Haapaniemi

Tuulenkalaparvi hiekkapohjan yllä

Rakkolevää ja hapsivitaa

Rakkolevä kurottaa kohti taivasta

Meriajokasniitty ja korvameduusoja

Yksinäinen jouhileväpuska kiveen kiinnittyneenä

Ahvenvita

Perämeri Road Show eli koululaiset veden ääreen!

Essi n äyttää Oulun koululaisille, millaisia välineitä tutkimussukeltajilla ja meribiologeilla on mukanaan.

"Hei! Tuolla vedessä on kala! Ihan oikea kala!!" Ollaan Oulun torinrannan satamassa ja Laanilan koulun seiskaluokkalainen on juuri bongannut satama-altaasta pari silakkaa. Voi sitä riemun määrää! Kaikki ryntäävät katsomaan Oikeaa Kalaa!

Moni nuori asuu Perämeren rannalla ja vain muutaman kilometrin päässä merestä, mutta koulussa käydään läpi vain järvien ekologiaa ja Itämerta Merenkurkusta etelään - rakkoleviä, sinisimpukoita ja merirokkoja. Mitään näistä merilajeista ei löydy Perämereltä eikä nykyinen oppimateriaali juuri laske Perämerta miksikään - väliinputoaja järvi- ja meriekosysteemien välimaastossa.

Pari vuotta sitten Metsähallitus aloitti vuoropuhelun Perämeren rantojen opettajien kanssa. Kuinka opetukseen voitaisiin saada lisää paikallisväriä? Miten Perämeri, sen biologia, maantiede, kulttuuri ja historia saataisiin eläväksi sen rannoilla asuville koululaisille?

Sukeltaja on juuri lähdössä näytössukellukselle ja Putaan koulun oppilaille kerrotaan laitesukelluksesta.

Syntyi ajatus, josta kiteytyi parin vuoden workshoppien ja seminaarien jälkeen Perämeri Road Show. Metsähallituksen meritiimi kiersi Perämeren satamia etelästä pohjoiseen (Kalajoki, Pyhäjoki, Oulunsalo, Oulu, Kello ja Tornio), kuljetti aina iltasella veneen seuraavan päivän satamaan ja esitteli sitten paikalle saapuville seiska- ja kasiluokkalaisille Metsähallituksen meritiimin töitä, Perämeren vedenalaista luontoa, sukellusta ja näytteenottimia. Joihinkin satamiin oli saatu myös paikallinen Meripelastusseura, nahkiaiskalastaja tai joku muu taho esittelemään jotain, mitä Perämerellä tapahtuu.

Luokka toisensa jälkeen saapui kävellen tai pyörillä, katseli sukellusesityksen, kiersi pisteeltä toiselle ihmettelemässä meribiologin itsetehtyjä varusteita ja koetti asetella valtavalle Itämeren kartalle paikoilleen "Perämeri", "Merenkurkku", "Suomenlahti" ja muut merialuepalikat.

Vesikiikari on jännä!

Sää suosi, aurinko paistoi, nuoret pääsivät pois neljän seinän sisältä eikä heidän tarvinnut avata yhtään kirjaa. Monia homma innosti valtavasti, pojat kyselivät paljonko vene kulkee ja miksi kamerassa on laserit, opettajat ihmettelivät miten veden alla voi kirjoittaa, ja tytöt kyselivät näkyykö siellä koskaan kaloja ja mitä olemme löytäneet meren pohjasta.

Kasvinäytteetkin jaksavat kiinnostaa yläkoululaisia kun ollaan ulkona auringonpaisteessa ja näytteet ovat purkeissa pöydällä.

Viikko oli antoisa mutta myös raskas. Iltaisin ihmettelin, miten kuusi tuntia koululaisia voikin uuvuttaa enemmän kuin 14 tuntia fyysistä työtä merellä. Nuorten kanssa joutuu kuitenkin olemaan koko ajan keskittyneenä ja hiukan varpaillaan, äänekästä poikaporukkaa saa innostaa ennen kuin he jaksavat keskittyä yhteen asiaan ja hiljaisista tytöistä saa kiskoa kommentteja pihdeillä. Ja se toiston määrä! Esimerkiksi Torniossa kävivät kaikki Putaan koulun seiskaluokkalaiset - yhteensä seitsemän luokkaa. Luokat tulivat kuudessa aallossa ja kaikki jaettiin kolmeen ryhmään. Toistin siis kuuden tunnin aikana saman kymmenen minuutin pätkän näytteenottimista yhteensä 18 kertaa.

Palkinto tuli kuitenkin siitä kun yksi Putaan koulun seiskaluokkalaispoika tuli erikseen lähtiessä kiittämään. "Kiitos! Tää oli tosi kiva päivä!"

Essi Keskinen

Oulussa ja Pyhäjoella esittäytyi myös Meripelastusseura.

Kasvinäytteet säilyvät tölkeissä, mutta pikkujärvisimpukat päästettiin päivän päästä vapauteen.

Sukeltaja Niina löysi Kiikelin satamasta polkupyörien ja kaljatölkkien lisäksi pesuharjan.

Päivästä jää varmasti parempi muistijälki kun on itse päässyt kokeilemaan - esittelyssä vesikiikari.

Secchi-levyllä mitataan näkösyvyyttä - 1,5 m Kiikelin satamassa...

...ja vain 0,8 m Pyhäjoen Tervon satamassa. Oulunsalon Varjakassa näkösyvyys oli 1,8 m.

Putaan koulun seiskaluokkalaiset ihmettelevät sukeltajan varusteita.

Miukin rannassa oli mutaa ja auringonpaistetta.

Kun itse pääsee kokeilemaan, kaikki on aina paljon jännempää.

Kohta ne luonnonsuojelijat sulkee tämänkin rannan…

Kun paattimme on rantautunut mökkitontin tuntumaan, usein ensimmäinen kysymys asukkaalta on ollut "onko teillä kaikki kunnossa?" Outo juttu, eikö tämä nyt näytä ihan normaalilta veneilyltä...

Kissa pöydälle: suhtautuminen luonnonsuojeluun ja Metsähallitukseenkin on ajoittain hieman kaksijakoinen. Tänä kesänä kohtaamiset ihmisten kanssa ovat olleet melkoisen ystävällisiä, vaikka työtehtävät ajoittain vievät meidät pyörimään aivan ihmisten mökkilaitureille. Rantaan lompsotelleet mökkiläiset ovat suhtautuneet puuhiimme mielenkiinnolla ja tuloksena on ollut mukavia rupattelutuokioita, joissa me olemme voineet kertoa toiminnastamme, ja itse olemme kuulleet mielenkiintoista taustatietoa tutkimuspaikan luonnon historiasta. Joskus menneinä vuosina on ollut toisinkin. Työveneen tuulilasiin on räimitty kalanperkeitä ja joku oman elämänsä sankari on purkanut pahaa oloaan käyttämällä mökin kuistia puuceenä.

Ihmiset ovat olleet positiivisen kiinnostuneita Metsähallituksen toiminnasta erilaisissa tapahtumissa, kuten Raahen meripäivillä ja Sarvipäivillä. Kojullemme ja veneillemme on tultu kyselemään vedenalaisesta luonnosta ja välillä on sivuttu vähän politiikkaakin. On ollut helpottavaa huomata, että ihmiset ymmärtävät toisaalta luonnonsuojelun tärkeyden ja toisaalta sen, että esimerkiksi työkoneita tärvelleet aktivistit ovat ihan eri porukkaa kuin Metsähallituksen työntekijät. 

Kun olemme maininneet kartoittavamme uhanalaisia lajeja, keskusteluun on joskus hiipinyt hieman varautunut vire. Mitä se sitten tarkoittaa, jos jostain löytyy “uhari”? Suljetaanko ihmisiltä jokin ranta tai kalapaikka? Vastaus on suoraviivainen ja yksinkertainen: ei suljeta. Metsähallituksen ja muiden luonnon parissa työskentelevien viranomaisten päämääränä ei ole sulkea kaikkea mahdollista. Tässä lie kyseessä vanha “Natura-pelko”, mutta nykypäivää tällainen huoli ei enää ole. Päin vastoin, Metsähallitus on avannut virkistyskäyttöön aiemmin esim. Puolustusvoimien tai Museoviraston hallussa olleita alueita, kuten Örö ja Kajaaninlinna. Luonnon virkistyskäyttö on tärkeä osa sen hyödyntämistä. Kenenkään rantaa ei aidata, eikä ihmisiä ajeta pois mökeiltään. Joitain rajoituksia voi rannan ruoppaukseen tulla, mikä puolestaan on ELY-keskusten tonttia. Itse asiassa Suomessa on suljettu todella todella harvoja luonnonpuistoja, eikä merellä liikkuminen ole kiellettyä kuin sotilasalueilla, lintujen pesimäalueilla pesimäaikaan, sekä hylkeiden suojelualueilla.

Punahelmilevä, Ceramium tenuicorne.

Mitä jonkin lajin uhanalaisuus sitten tarkoittaa? Joskus se voi tarkoittaa sitä, että kyseisen lajin levinneisyydestä ei vain ole tarpeeksi tietoa. Mikäli tiettyä kasvia on havaittu vaikkapa vain parin saaren ympärillä, eikä missään muualla, se luokitellaan silloin uhanalaiseksi. Vuodesta 2004 Itämerellä ja 2006 Perämeren alueella käynnissä olleessa Velmu-projektissa on kartoitettu systemaattisesti vedenalaista luontoa, mikä on paljastanut, että jotkut aiemmin uhanalaisena pidetyt lajit voivatkin aika hyvin. Joidenkin lajien tapauksessa suojelutoimenpiteet ovat puolestaan purreet, ja ne voidaan poistaa uhanalaisten listoilta. 

Joillekin saattaa herätä kysymys, että mitä järkeä jotain pientä meriheinää on sitten suojella, eihän sitä kukaan edes näe? Syyt voi jakaa itsekkään käytännöllisiin ja moraalis-periaatteellisiin. Jos aloitetaan itsekkäistä syistä suojella luontoa, ne voinee tiivistää vaikkapa niin, että suojelemattomuus vie kalatkin vesistä. Muutama messukojuilla vieraillut on ihmetellyt, mihin kalat ovat kadonneet joltain tietyltä alueelta. Esille on tullut se, että alueen läheisyydessä on viime aikoina ruopattu, jonka jälkeen eväkkäät ovat kadonneet. Tässä on luultavasti aiheutettu ruoppaamalla vedenalaisen luonnon verkostolle sellaista tuhoa, että se on vaikuttanut myös kalakantaan. Esimerkiksi fladat ovat eräänlaisia meriluonnon päiväkoteja, joissa kalanpoikaset voivat kasvaa turvassa. Auki ruopattu flada voi pudottaa kalakannan kilometrinkin säteeltä, eikä ruoppauksesta ole edes pitkällä tähtäimellä hyötyä: flada kasvaa ruoppauksen jälkeen umpeen ja mökille mennään jatkossa veneellä ojaa myöten.

Upossarpio, Alisma wahlenbergii

Koulussa on opetettu, että luonnossa on ravintoketjuja: kasvit pärjäävät yhteyttämällä, kasvissyöjät käyttävät niitä ravinnokseen, lihansyöjät syövät kasvissyöjiä ja lopuksi hajottajat perivät maan. Tämä on aika yksinkertaistettu malli, sillä todellisuudessa kyseessä on verkosto, jossa lajit vaikuttavat toisiinsa monimutkaisilla tavoilla. Yhden tietyn kasvin katoaminen saattaa aiheuttaa yllättäviäkin kerrannaisvaikutuksia, jos se sattuu olemaan ns. avainlaji. Täysin hypoteettisenä esimerkkinä, kenties se oli oiva suojapaikka tietyille kotiloille, jotka sekä syövät kasvien päällä elävää rihmalevää, että tarjoavat ravintoa kaloille. Tämän kasvin katoaminen hävittää kotilot ja petokalat, minkä jälkeen rihmalevät villiintyvät tukahduttamaan muita kasveja ja limoittamaan rantoja. Mullistus voi olla suurikin ja ihmisenkin kannalta selvästi negatiivinen.

Vellamonsammal, Fissidens fontanus

Onko tämä vain teoreettista? Ei suinkaan, maailmalta ja kotimaasta löytyy tällaisista riippuvuuksista paljon esimerkkejä. Niin kutsutut vedenalaiset kelppi-levämetsät toimivat kalojen kutualustoina ja suojapaikkoina. Alaskan rannikolla ammuttiin aikanaan merisaukkokanta melkoisen pieneksi turkisteollisuuden tarpeisiin, minkä jälkeen niiden ravintona olleiden merisiilien kanta räjähti. Merisiilit söivät kelppimetsät, mutta kun saukkojen ampuminen lopettiin, merisiilikannat putosivat ja kelppimetsät elpyivät. Kelppimetsien elvyttäminen paransi kalakantaa myös mm. Uudessa-Seelannissa. Maailman jokaista 800 viikunapuulajiketta pölyttää oma yksittäinen viikunakiiluaislajinsa, joten jokaisen tällaisen pörriäislajin kuoleminen tappaisi yhden viikunalajikkeen. Suomessa raakkujen lisääntyminen on monin paikoin muuttunut mahdottomaksi, sillä niiden asuinpaikkana toimivista joista ovat kadonneet lohikalat, joiden kiduksissa raakkujen toukat elävät. Maan päällä tällaisia avainlajeja ovat esimerkiksi haapa ja mustikka, joista riippuvaisia eliöitä on ravintoverkon monilla tasoilla.  

Itämerellä näitä monipuolisia riippuvuuksia tutkitaan jatkuvasti. Olisi kutakuinkin kiusallista, mikäli merialueen hyvinvoinnin kannalta olennainen avainlaji tapettaisiin sukupuuttoon, ennen kuin sen merkitys ymmärretään. Suojelutoimet voivat myös parantaa oloja dramaattisesti ja verrattain nopeasti, kunhan ne tehdään määrätietoisesti. Torniojoen lohi oli jonkin aikaa sitten viittä vaille sukupuutossa, mutta aktiivisen kalastuskiellon jälkeen se voi tällä hetkellä todella hyvin, joka tuo niin iloa urheilukalastajille kuin matkailueuroja alueen kassakoneisiin.

Nelilehtivesikuusi, Hippuris tetraphylla

Vasta viime aikoina on herätty huomaamaan toden teolla myös luonnon terveyshyödyt. Tällä ei tarkoiteta yrttilääkintää vaan sitä, että nykyisessä stressin riepomassa arjessa luonnon läheisyys ja luonnossa liikkuminen parantavat tutkitusti ihmisten hyvinvointia tavalla, jonka voi mitata ihan puhtaasti rahassakin. Hyvinvointia ja rahallista säästöä, ei pitäisi kuulostaa kovin huonolta panostukselta? 

Entäs ne moraalis-periaatteelliset syyt? Voidaan perustellusti katsoa, että luonnon monimuotoisuus on oma itseisarvonsa ja uhanalaisten lajien suojeleminen on moraalisesti oikea teko. Mikäli hinta jonkin lajin eloonjäämisestä on pieni vaiva ihmisille (olla kalastamatta viisi vuotta tietyssä joessa, olla ruoppaamatta veneväylää fladaan vaan ottaa sen viereen ponttoonilaituri, jne…), tämä hinta on syytä maksaa. Monimuotoinen luonto voi hyvin ja sietää mullistuksia, ja tällainen hyvinvointi hyödyttää lopulta myös ihmisiä - eli myös toimimalla moraalisesti saadaan pitkällä tähtäimellä “itsekästä” hyötyä, kunhan maltetaan katsoa hivenen omaa napaa pidemmälle.

Luonnonsuojelu ei ole sitä, että ihmisiä pyritään sulkemaan pois luonnon parista. Sen avulla pyritään turvaamaan elinvoimainen luonto myös tulevien sukupolvien nautittavaksi.

Janos Honkonen