Kaksin rannalla yksinäiset - terveisiä Perämereltä

Lounastaukoni on paperilla joko puolen tunnin tai tunnin mittainen. Mitta riippuu siitä, lyönkö itseni lounaalle kellokortilla (puoli tuntia) vai jätänkö leimaamatta (tunti). Todellisuudessa lounastaukoni on yleensä n. 7-12 minuuttia pitkä, riippuen siitä, kaivanko seuraavan kerroksen kahvion jääkaapista voileivän ja keitän teetä (lyhyempi ruokatauko) vai lämmitänkö henkilöstökeittiön historiallisessa mikroaaltouunissa jotakin edellisen päivän rääppeitä (pidempi ruokatauko). Tauolla ollessani luen viimeisintä Suomen Luonto -lehteä. Yksi lehti kestää yleensä reilusti yli viikon lounastauot.

Johannan ollessa vielä töissä teimme yhdessä sen päätöksen, että koska kumpikaan ei saanut puolta tuntia kulutettua kakkoskerroksen kahviossa vaan palasimme aina tekemään töitä työnantajalle edullisella lounastauolla, käymme pienellä happihypyllä.

Syksy pimeni, vettä alkoi sataa, lunta ei kuulunut, painiskelimme jättiläismäisten Excel-taulukoiden ja mahdottomien dead-linejen kanssa. Johanna alkoi puhua syysmasennuksesta, minä mainitsin kirkasvalolamput. Kunnes sitten sytytti - käymme lounastauolla ensin hiukan kävelemässä ja sitten vasta syömme. Aikaa ei kuitenkaan kulu yli tuota määrämittaista puolen tunnin taukoa ja näemme auringon (=raskaanharmaan pilvikerroksen) ainakin kerran päivässä, kun töihin tullessa ja töistä lähtiessä on pimeää.

Pieni päiväkävely piristi ja sai irrottautumaan työstä, juttelimme niitä näitä emmekä työasioita, pääsimme hagoleenivalojen maailmasta aitoon (joskin suomalaisen alkutalvisen monotonisenharmaaseen) luonnonvaloon, saimme hiukan raikasta ilmaa ja nousimme pois istuma-asennosta, joka tuntuu tällä hetkellä olevan kaiken pahan alku ja juuri.

Johannan työsopimus päättyi ja täällä Oulussa ei ole muita meri-ihmisiä kuin minä. Kävin siis tänään yksin kävelyllä. Ja jo tuntuikin yksinäiseltä! Oulu-joen rannalla katselin niinikään yksinäistä joutsenlasta, joka on jostain syystä jäänyt muista jälkeen ja meloskeli vielä melko likaisenharmaassa höyhenpuvussaan pikkuhiljaa jäätyvässä joessa. Ei kuuluisi joutsenten viipyä Oulun korkeudella viikkoa ennen joulua. Kovin näytti joutsenparka yksinäiseltä ja epäilin sen selviämismahdollisuuksia. Vaikka minullakin oli yksinäinen olo Oulun ainoana meripuolen edustajana, en kuitenkaan epäile selviytymistäni. Eiköhän tästä päästä viikon sisällä joululomalle.

Lounaskävelyni toimi puolittain - pääsin ulos, vietin 31 minuutin mittaisen lounaan, josta 20 minuuttia meni kävelyyn ja 11 minuuttia ankanmaksakastikkeen lämmittämiseen ja puolukkahillon mättämiseen lautasenreunalle.

Työskentelemättömyys tauolla -periaate taas kärsi yksinäisellä kävelylenkillä. Suunnittelin kävelyllä tämän blogin tekstin.

Essi Keskinen

Jopas se Puolustusvoimien siviilihenkilöstön merimieslääkärintarkastuksen lykkäsi! - Perämeren meritiimin terveiset

Nyt se on taas todistettu - minulla on erinomainen kunto. Asteikolla yhdestä viiteen, viiden ollessa paras, minun kuntoni on viitosen arvoinen. Joka toinen vuosi meille Metsähallituksella sukeltaville tehdään täydet lääkärintarkastukset, ja taas on kaikki syynätty. On juteltu puolitoista tuntia työterveyslääkärin kanssa työssäjaksamisesta, luovutettu putkitolkulla verta, puhallettu spirometri-tuubiin, ajettu polkupyörällä, nosteltu painoja, tarkistettu kuulo, näkö, selkärangan liikkuvuus ja mitä kaikkea.

Tällä kerralla jippona olikin se, että terveystarkastus siirtyi seuraamaan Puolustusvoimien siviilihenkilöstön merimieslääkärintarkastuksen protokollaa.

Olen hyväkuntoinen. Luulisi siis, että urheilutehtävät olisivat suhteellisen helppoja minulle. Vaan ei silloin kun puhutaan Puolustusvoimien siviilihenkilöstön merimieslääkärintarkastuksesta! Joissakin osioissa ei miehille ja naisille ollut omia standarditaulukkoja, vaan naisillekin sovellettiin miesten taulukkoa. Näin oli esimerkiksi käsien puristusvoiman testauksessa. Entisellä testauksella pari vuotta sitten pärjäsin naisten skaalalla aivan hyvin. Nyt samankokoinen puristusvoima ei saanut minua edes alimmalle miesten tasolle asti! Käytännössä olen siis "käsien puristusvoimallisesti haastettu".

Päivän hupaisin testi oli punnerukset. Ensin piti ottaa punnerrusasento, sen jälkeen tehdä punnerrus alas, taputtaa käsillä selän takana, punnertaa ylös, taputtaa toisella kädellä toisen käden kämmenselkää (eli siis pitää punnerrusasento yhdellä kädellä), sitten taas alas jne. Minuutti aikaa ja punnerrusten määrällä pääsi sitten pisteille. 

Sanoin heti työfysioterapeutille, että en ole eläessäni pystynyt tekemään yhtään teknisesti puhdasta punnerrusta. Naisille punnertaminen on yleensäkin vaikeaa ja siksi meillä on se "naisten punnerrus". Sen pystyn kyllä suorittamaan, mutta en miesten punnerrusta. Tässä ei nyt kuitenkaan itku auttanut, matolle mahalleen vaan ja punnertamaan! Syntyihän niitä sitten minuutissa kahdeksan (ja aikaa kului kun välillä unohdin, olinko menossa ylös vai alas ja tein taputuksen vahingossa toiseen kertaan), mutta selkä oli koko ajan notkolla, oikeista punnerruksista ei siis voi puhua. Tällä hikisellä ja puhisevalla suorituksella pääsin juuri ja juuri taulukon alimmalle kuntotasolle eli "erittäin huono kunto" -suoritukseen.

Tasapainotesti oli vaihtunut yhdellä jalalla silmät kiinni seisomisesta kuuden metrin takaperinkävelyyn viivaa pitkin. Viiva oli maalarinteippiä odotusaulassa. Kyllä siinä muut asiakkaat ihmetteli kun toinen otti sekuntikellolla aikaa ja toinen käveli takaperin viivaa pitkin, kieli keskellä suuta...

Puolustusvoimille en siis ehkä kelpaisi, mutta polkupyörällä osasin ajaa hengästymättä ja työfysioterapeutin mielestä kuntoni oli erinomainen kun kerran tulokseni olivat samat kuin kaksi vuotta sitten, taulukoiden viitearvot vain olivat muuttuneet. Metsähallitus - Jees, Puolustusvoimat - No.

Nyt voi hyvillä mielin viettää Itsenäisyyspäivän lomaa kun käsivarret särkevät, selkä- ja vatsalihaksia kivistää ja takataskussa on varmuus erinomaisesta kunnosta. Metsähallituksen sukeltajana.

Essi Keskinen