Työhaistatteluja ja viallisia laitteita

Kenttäkausi avattiin tällä viikolla jo toista kertaa virallisesti. Viime viikolla skoolasimme Vaasan Sommarössä maastokauden alkajaisiksi, mutta tarkoitimme tietenkin meritiimin maastokautta. Maanantai-iltana makkaranuotion ääressä Liminganlahden luontokeskuksella Pirkko, meidän kaikkien pomo, skoolasi Pohjanmaan luonnonsuojelutiimin maastokauden alkajaisiksi.

Liminganlahti on valtava kosteikkoalue, jossa linnut viihtyvät muuttomatkoillaan ja pesimäkaudellaan.

Tämän kevään virkistäytyminen suoritettiin kosteikolla, viimeksi oltiin suolla. Kovasti siis liippaa läheltä vettä ja omaa alaa, mutta on sittenkin niin kovin kaukana. Meitä pyydettiin ottamaan reissuun maastovarusteet ja reipasta retkeilymieltä. No, minun maastovarusteeni ovat gore-tex –vaatteet ja vastaavat vaelluslenkkarit. Kävi ilmi, että olisi pitänyt olla saappaat, koska kumpikin käyntikohde sijaitsi yli nilkansyvyisen veden toisella puolella. Lintutornille johtivat vielä ennen joulua pitkospuut, mutta syksyn Hannu-myrsky vei sata metriä pitkoksia ja vettä oli melkein pohkeeseen asti. Minä ja muutama muukin jäi lenkkareineen vastarannalle. Toinenkin kohde oli vetinen, ilmeisesti Suomen suurin hoidettu ja laidunnettu perinnebiotooppiniitty, jolta löytyi veden lisäksi nilkansyvyydeltä mutaa ja paljon lehmänlantaa. Reipas retkeilymieli vei kuitenkin niityn keskelle kummastelemaan autiota ja vielä lehmätöntä maaplänttiä, vaikka sitten loppupäivän saikin kärsiä märistä sukista ja lehmänlannanhajuisista kengistä.

Tipusia.

Tässä hankitaan kuraa ja lehmänkakkaa kengät täyteen.

Virkistäytymisreissut, kenttäkauden avajaiset ja muut kissanristiäiset ovat kyllä aina oikein mukavia tapahtumia, koska silloin pääsee vaihtamaan kuulumisia työkavereiden kanssa epävirallisemmin, saunassa tai nuotion ääressä. Varsinkin sen suorittamani puhelintyöhaastattelun jälkeen tarvitsin vertaistukea.

Iltanuotiolla.

Oulun ja Vaasan meritiimeihin ollaan ottamassa vielä yksi työntekijä kumpaankin, hallituksen myöntämällä nuorisotyöllisyysrahalla. Olen tämän viikon aikana haastatellut monia hakijoita, mutta maanantai-illan haastateltava löi kyllä jauhot suuhun. Ilmeisesti lähdimme väärälle ladulle heti alun pitäen, koska haastateltava ei halunnut olla öitä pois kotoa, ei osannut veneillä eikä tykännyt merestä. Lisäksi hän ei halunnut jakaa mökkiä kenenkään kanssa. Tässä vaiheessa haastateltava kuulosti jo varsin turhautuneelta ja purki sen sitten minuun. Kovin vahvasti kiroillen hän toivotti minut ties minne ”kun et sää kumminkaan mulle sitä työtä anna” ja edelleen yhtä vahvasti kiroillen toivoi että ”annetaan *PIIP* koko asian olla”. Minä, peruskohtelias ihminen, en älynnyt muuta kuin saada aivoni lyömään tyhjää ja toivotin hänelle joka tapauksessa hyvää päivänjatkoa ja kiitos soitosta. Onneksi ilmeni puhelimessa eikä maastossa.

Busterin vesillelasku. Nosto tapahtui sitten hetken kuluttua kun ilmeni, että perästä tihkuu sisään vettä.

Lari tuli töihin maanantaina, ja pääsi heti kiinni meidän tiimin ydinosaamisalueeseen – tavaroiden siirtelyyn paikasta toiseen. Kävimme pakkaamassa peräkärryn ja purkamassa varastosta mukaanotettavat tavarat, ja lisäksi Lari kävi auttelemassa Keijoa koeajamaan Busterin uudet viritykset (vene vuotaa, korjaukseen vaan) ja viemään aidanseipäitä ja pitkospuita Satakariin. Johanna puolestaan on kamppaillut jättiläiskokoisen Excel-taulukkoryppään kanssa, jotta saamme maastossa suoritettua sen paljonpuhutun ja -pelätyn ajankäytönseurannan.

Pitkospuut ja aidanseipäät lähtevät Satakariin.

Uudet sukellusonnettomuuden varalle ostetut hapenantosalkut saapuivat, mutta vaikka niissä on pyydetty kierre (DIN 477), mikään suomalainen happipullo ei kuulemma sovi niihin. Suomalaisissa pulloissa on DIN 477 –kierre. Tätä nyt sitten yritetään selvitellä italialaisten (vai mistä salkut sitten tulivatkaan) kanssa, koska jokuhan tässä mättää. Jos minun alentajassani ja suomalaisessa happipullossa on samanlainen kierre, miksi ne siis eivät sovi yhteen? Tällaist tämä aina on ennen maastoonlähtöä. Juuri niin kuin ennen häitä, kaikki tuntuu olevan kesken ja vaiheessa ja väärin ja viallinen, mutta sitten kun urut alkavat pauhata, kaikki loksahtaakin paikoilleen. Toivotaan että niin tapahtuu maanantaina.

Ensi viikolla lähdetään siis todenteolla maastoon! Maanantaina Hailuotoon!

Pehmeää laskua maastokaudelle

Tällä viikolla Pohjanmaan eli Vaasan ja Oulun meribiologitiimit löivät hynttyyt yhteen. Seitsemän henkeä lähti kahdella autolla ja valtavan tavaravuoren kanssa Sommarön mökille. Tarkoitus oli päästä sukeltamaan ja opettamaan levälinjan tekoa uusille sukeltajille ja katsoa että kaikki laitteet toimivat. Kuten myös viime vuonna, Vaasassa tuuli. Alan olla hiukan sitä mieltä, että Vaasassa tuulee aina. Maanantaina Raippaluodon sillan mittari näytti 21 m/s eli merelle ei ollut minkäänlaista asiaa. Tiistaiksi tuuli asettui hiukan mutta meri oli silti vielä yhtä vaahtopäätä. Pidettiin siis kokous ja koottiin kaikki laitteet, katsottiin niiden toimivuus, tehtiin huoltotöitä ja käytiin kokeilemassa pelastautumispukuja.

Tässä harjoitellaan sukelluskasvilinjan tekoa kuivalla maalla.

Maanantai-illan antia oli kokous. Eniten puhututti lisääntyneen byrokratian määrä. Karkean arvioni mukaan jokaiselta tiimin jäseneltä menee keskimäärin 15-20 minuuttia jokapäiväisen ajankäytönseurannan täyttämiseen. Tekemiset täytyy tilastoida puolen tunnin tarkkuudella, on toimintokoodia, jolla kerrotaan karkeasti, mistä työstä tässä nyt on kyse, ja ns. tuopal-koodia eli tuotanto ja palvelut -koodia, jolla töiden kohdentumista sitten tarkennetaan. Sen lisäksi pitää vielä kertoa, mistä hankkeesta on kyse. Eikä riitä, että maastossa työtunnit kirjataan Excel-taulukkoon joka päivä, vaan  vähintään kerran kuukaudessa jokaisen työntekijän täytyy saapua toimistoon naputtelemaan tekemänsä tunnit vielä toiseen kertaan AKS-ohjelmaan eli ajankäytön seurantaan. Jos lasketaan, että jokainen tiimini kahdeksasta jäsenestä käyttää päivittäin 15 minuuttia ajankäyttönsä seurantaan, päivässä tämä tekee yhteensä kaksi henkilötyötuntia. Viikossa kymmenen henkilötyötuntia ja kuukaudessa jo neljäkymmentä eli yhden henkilötyöviikon verran! Maastossa ollaan toukokuun lopusta syyskuun loppuun eli neljä kuukautta, jonka aikana pelkkään byrokratiaan kuluu yhteensä 1 htkk eli yksi henkilötyökuukausi! Naurettavaa ajanhaaskausta, sanon minä, ja samassa lauseessa myönnän, että täytyyhän työajankäyttöä jotenkin valvoa - mihin se kaikki aika oikein menee (paitsi ajankäytön seurantaan)? Siitä, että asiat joutuu tekemään kahteen kertaan, pitäisi kuitenkin päästä eroon - jos me jo kerran maastossa naputamme työtuntimme ylös joka päivä, ne pitäisi saada imaistua suoraan Excel-taulukosta AKS-järjestelmään. Sitä odotellessa siis...

Maastotöiden ei tarvitse tarkoittaa Nötköttiä ja tölkkihernekeittoa. Kun nyt kerran oli käytettävissä kunnon keittiö ja jääkaappi ja juhlistettiin maastokauden avajaisia, Pekan ja Anetten vakinaistamista ja kahden eri Johannan synttäreitä, toisena alkupalana tryffeliöljyllä silatun maa-artisokkakeiton jälkeen oli vanilijamarinoituja katkarapuja ja suklaata vesikrassi-appelsiinipedillä. Katkaravut ovat luomurapuja Thaimaasta, vanilija luomua Madagaskarilta ja appelsiinit ties mistä, joten varsinaisesta lähiruuasta ei voi puhua, mutta ensi viikolla syödään toivottavasti poroa ja luomulammasta.

Johanna kokoaa Pinnacle-boxia eli roiskesuojaa maastotietokoneelle ja videointiohjelmalle. Meillä Oulussa puolet veneistä on hytittömiä, Vaasassa kaikki, joten roiskesuojaus on tärkeää.

Käsi-GPS-laitteet ja karttaplotteri eivät tuottaneet ongelmia tänä vuonna, mutta Oulun kompressori passitettiin huoltoon. Kolme tietokonetta toimii moitteetta, samoin vedenpitävälle kotelolle varattu järjestelmäkamera, pitkien räpellysten jälkeen, mutta Johannan tietokoneesta täytyy soitella Sonera ServiceDeskille. Näitä huolto- ja viimehetken käyttökokeiluja on ikävä tehdä maastossa ensimmäisenä työpäivänä - kallista maastoaikaa kuluu hukkaan ja usein tarvitaan joka tapauksessa Metsähallituksen sisäinen verkkoyhteys, mitä ei todellakaan löydy GSM-vastaanoton rajamailta pikku saarilta, joten kalusto on parasta saada kuntoon ennen merelle lähtöä. Kaikki toki huolletaan ja korjataan talven aikana, mutta jostakin kummallisesta syystä viimeinen varmuus on aina otettava vasta juuri ennen maastoon lähtöä. Nytkin selvisi, että syksyllä huollettu ja kunnossa ollut paineilmakompressori ei jostain syystä talven jäljiltä enää toimi. Onhan sitä sitten hyvä seistä jollain laiturilla ja ihmetellä, miten sukeltajat pääsevät veteen, jos kompura ei toimi ja huolto on mantereella.

Vaasalaiset kävivät kokeilemassa pelastautumispukujaan - kaikki eivät suinkaan pitäneet vettä.

Tiinan piti käydä tarkastamassa edellsiviikolla inventoitu puro eli pienvesi. Tässä ihmetellään kimpassa kuollutta sammakonkutua.

"Hyvä ruoka, parempi mieli" - tietäähän sen jo Atriakin. Pitkän maastopäivän jälkeen ei mikään ole parempaa kuin istahtaa rakkaudella valmistetun ruuan ääreen ja sen jälkeen könytä saunaan. Suurin osa tästä japanilaisesta kattauksesta valmisteltiin jo kotona eikä varsinainen ruuanlaitto mökillä kestänyt kuin tunnin verran.

Kun Oulun kompressori lakkasi toimimasta, pullontäyttöä demonstroitiin Vaasan kompuralla. Tämä tapahtui ohikulkijoiden ihmetykseksi Vaasan Metsähallituksen pihalla pyörätiellä.

Keskiviikkona kahden tuulisen ja sateisen päivän jälkeen ajoimme takaisin Vaasaan ja kummastakin autosta kuului melkoista kiroilua - Raippaluodon sillan tuulimittari näytti 1 m/s ja aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta. Näinhän se yleensä on. Kaupunkiin oli kuitenkin pakko lähteä jotta Oulun kompressori ehtisi huoltoon ennen kuin sitä varsinaisesti tarvitaan.

Erinomaiset kolme päivää siis, ja maastokautta ollaan pikkuhiljaa aloittelemassa, vaikka Perämeri on vielä täysin yhtenäisessä jäässä Kemistä Tornioon. Nyt helteitä ja pohjoistuulia kiitos!

Pyöreitä päiviä

Tämä on nyt taas tätä tyypillistä esi-maastokauden säntäilyä – kaupoissa juoksemista, huoltotöitä, korjaustöitä, maastokarttojen viimeistelyä, yhteistyöstrategianeuvotteluja lounaan ääressä yliopiston kanssa, viime hetken viimeistelyjä. Ja sitten yhtäkkiä maanantaina tulee soitto että pääsetkös keskiviikkona Helsinkiin sukeltamaan, noin niin kuin näytösluontoisesti.


No tokihan minä pääsen kun kerran työnantaja kauniisti pyytää. Keskiviikkona pidettiin Harakan saaressa Helsingin edustalla VELMU-lehdistötilaisuus, johon monet mediat saapuivat Ympäristöministeriön kutsumina, vaikka Ville Niinistö kuulemma pitikin samaan aikaan omaa lehdistötilaisuuttaan jossain toisaalla.


Toimittajat ihmettelevät sukelluslipun varjossa, kun Mats naruttaa sukeltavaa Essiä.


Minulla soi herätyskello 04.20, lähdin kotoa 04.30 ja poljin Metsähallituksen toimistolle, josta noukin mukaani 30 kg painavan sukellusvarustelaukun. Taksi vei lentokentälle, lento Helsinkiin 06.00-07.00, valmistuvan gradun lukemista ja korjaamista lentokentän kahviossa seitsemästä kahdeksaan, sitten taksi Ursulan kahvion kylkeen eteläiseen Helsinkiin, josta Harakan saaren yhteysaluksella merelle.

Essi osoittelee ämpärissä uiskentelevaa särmäneulaa.

Harakan saaressa on Helsingin kaupungin taiteilijoille ja käsityöläisille tarkoitettuja ateljee-tiloja ja lisäksi ympäristökeskuksen luontotalo. Luontotaloa käytettiin tukikohtana, kun TV-toimittajat, kuvaajat ja journalistit saapuivat paikalle. Minulle perustettiin sukellustukikohta saaren läntiseen päätyyn. Sinne päästäkseen piti kävellä saaren poikki pesivien lokkien, haahkojen ja hanhien ohi. Matkaan lähtiessä käteeni lykättiin oranssi muoviharava. ”Siellä on pari aika ärhäkkää uroshanhea, pidä ne loitolla tuolla haravalla.” Ja-ha. Selväpä se. Polun varrelta löytyikin pari erityisen kiukkuista hanhea, joiden rouvat pesivät lähipuskien juurella ja herrat pitivät jöötä ja ulkopuoliset loitolla. Pesää lähestyttäessä uros alkoi uhitella jo kaukaa, koukistaa kaulaansa ja sähistä, ja kun tuli polkua pitkin lähemmäs, ukko kävi päälle. Jouduin hutkimaan hanhia muoviharavalla lähes joka kerta kun kuljin pesien ohi. Olisivat mokomat menneet pesimään sille puolelle saarta, joka on rauhoitettu lintujen pesinnälle!

Sukeltaja-Essi lähdössä sameaan veteen.

Media ei taaskaan pettänyt – sukeltaja haluttiin liikkuvaan kuvaan niin kuin aina ennenkin. Veden sameus oli ennätysluokkaa, näkyvyys vajaat 10 cm, enkä muista sukeltaneeni moisessa puurossa kuin viimeksi vuonna 2004 Huippuvuorilla, jossa sukelsimme sellaisen vuonon perukassa, johon laski jäätikkö. Vesi oli kuin maitoa kun jäätikkö kuljetti hienoa silttiä ja savea sulavesien mukana. Harakan vesi ei ollut valkoista, se oli vihreää, eli sameudessa oli kyse leväplanktonien kevätkukinnasta. Pohjasta löytyi kuitenkin muutama särmäneula ja rakkoleviä, joita toimittajat kilvan ihmettelivät.

MTV haastattelee juuri pintaan noussutta sukellusta.

Puolen päivän jälkeen pääsin laukkuineni pois Harakasta ja jätin sukellusvarusteet rautatieaseman sedälle laukkusäilytykseen. Sen jälkeen lounaalle ja kahvilaan lukemaan gradu loppuun. Seitsemältä oli Lauttasaaressa STOYn eli Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen hallituksen kokous, jonka jälkeen takaisin lentokentälle ja 23.59 lennolla Ouluun. Oulun päässä taksi Metsähallitukselle, toimistolla kello 01.30 torstai”aamuna”, sukelluskamat sisälle, patterinvaihto pyörän lamppuun ja kotiin 01.45. Päivästä tuli ihan kiitettävän pitkä, mutta tässä sitä nyt kuitenkin vaan istutaan torstai-iltapäivänä eikä väsymyskään kummallisesti paina vaikka yöunia kertyi vain hiukan reilut neljä tuntia.

Aina välillä nyt vaan on tämmöstä :)

Edelleen: maastokautta odotellessa… Pääsisi jo merelle rentoutumaan :)

P.S. Mennessä Oulun lentokentällä sukelluslaukkua sanottiin painavaksi ja siihen kiinnitettiin punainen lipuke, mutta muita sanktioita ei tullut. Helsingistä tullessa samasta laukusta piti maksaa 30 euron lisämaksu. Finnairin tädin mukaan säästin 30 euroa kun oululaiset eivät välittäneet ylipainosta vaikka Helsingin päässä se oli ongelma. Näin ne säännöt aina toimivat, joustavasti… Ja säästyihän tässä rahaa :)

Harjoittelun kautta merelle!

Oulussa oli tänään (3.5.2012) aste pakkasta ja lumipyry. Meri on jäässä. Keväästä ei ole tietoakaan, talviset lumikasat ovat vielä metriset. Maastokausi on kuitenkin tulossa, vaikkei luonto siltä näytäkään.

Perämeren aukeamista odotellessa osa Oulun tiimistä kävi harjoittelemassa meriturvallisuutta Airiston Merikoulutussäätiön vetämällä kahden päivän kurssilla. Meitä meribiologeja kertyi paikalle lähes 20, kaikista Metsähallituksen meritoimipisteistä eli Oulusta, Vaasasta, Korpoströmistä, Tammisaaresta ja Kotkasta. Osa meistä oli vanhoja konkareita, vakituisia aluemeribiologeja, osa uusia tämän vuoden projektityöntekijöitä, jotka ovat olleet Metsähallituksella töissä ennenkin, ja osa aivan tuoreita, ensimmäistä kesää VELMU-töissä.

Paukkuliivien testaamista

Pelastuslautassa ompi tunnelmaa...

Niin tärkeää kuin meriturvallisuuden opettelu onkin, en voi olla hiljaa mielessäni myöntämättä, että minusta on varsin rasittavaa, jollei jopa vastenmielistä, hyppiä laiturilta veteen ylisuuressa pelastautumispuvussa ja styroksisissa pelastusliiveissä, kun meriveden lämpötila on reilut viisi astetta ja ympärillä innokkaat nuoret pojat suorittavat myrskysimulaatiota eli tekevät 50 solmua kulkevilla kumiveneillä aaltoja. Minusta on aina hassua huomata, että jotkut ovat harjoituksista aivan innoissaan, haluavat kokeilla jokaista mahdollista rakettityyppiä ja käsisammutinta ja hypätä vielä kerran mereen erilaisessa paukkuliivissä. Itselleni kaikenlaisten turvallisuuskurssien käyminen on aina ollut pakkopullaa, muttei sentään niin vahvasti, että en lähtisi kurssille kun sellainen järjestetään. Mereen pudonneen veneeseennostamista täytyy tietysti harjoitella, että se sujuisi mahdollisessa tositilanteessa jouhevasti, vaahtosammutinten kanssa pitäisi leikkiä enemmän, ettei tulipalon sattuessa sokka jäisi sammutuksen tielle, ja paukkuliivit pitää poksauttaa kaulansa ympärille ainakin kerran, että ymmärtää, miltä se tuntuu jos putoaa veneestä. Ymmärrän tämän kaiken, mutta minusta minun ei silti tarvitse kiljua riemusta kun kuulen uudesta turvallisuuskurssista. Nostelen vain hattua niille, jotka koulutuksesta nauttivat, ja asennoidun itse hommaan enemmänkin pakollisena suoritteena.

"Kansipalon" sammutusharjoitus



Hätäsoihdut

Jokaisessa työssähän on hyvät ja huonot puolensa, ja ulkopuolisen silmin jako ei aina ole ollenkaan itsestään selvä. Mikko puhui tässä männäyönä unissaan, eikä tekstissä ollut muita kuin konsonantteja. Yritin herätellä miestä, mutta tsekkiläisvaikutteinen puhe vain jatkui. Aamulla kysyin Mikolta, mitä unta hän oikein näki, kun ei puhe ainakaan suomea ollut. Mikko kertoi innoissaan kehittäneensä unissaan töissä uuden paperia ja mustetta säästävän prosessin, pikakirjoituksen, josta puuttuivat kaikki vokaalit. Se oli kuulemma ollut huippuhetki! Uuden prosessin luominen? Jopa meriturvakurssi voittaa sen!

Kaiken tämän valituksen jälkeen on vielä pakko tähdentää, että olen erittäin tyytyväinen, että Korpoströmin kollegani sai kurssin järjestymään ja että sain taas muistutusta vanhoihin pelastustaitoihin. Nyt olisi hyvä hetki keväältä tulla hiukan naista vastaan ja edes sulattaa loput lumet niin että maastokausi 2012 olisi edes hiukan lähempänä!

MOB-tilanneharjoitus