EMMAt esittelyssä: Merenpohjien eliöyhteisöt

Värikkäät rihmaleväpohjat muodostavat suojaisia asuinalueita monille katkoille, siiroille ja kotiloille. Kuva: Mats Westerbom/Metsähallitus

Eliöyhteisöt, nuo vedenalaiset keitaat ja kehdot, ovat elintärkeitä elinympäristöjä monelle meremme lajille.

Habitaatti eli elinympäristö on ympäristötekijöiden, kuten pohjanlaadun ja suolaisuuden, muodostama kokonaisuus, jolle tietyt lajit voivat sitten asettua elämään. Elinympäristö ja siinä elävät lajit muodostavat eliöyhteisön, kuten syvällä kalliopohjalla kasvavan punalevävyöhykkeen tai hiekkapohjalla rehottavan putkilokasviniityn. Itämeren suojelukomissio HELCOM rakensi erilaisten vedenalaisten eliöyhteisöjen pohjalta Itämeren luontotyyppien eli biotooppien luokittelujärjestelmän. Nämä pohjien lajistoon perustuvat luontotyypit eroavat EU:n luontodirektiivin mukaisista Natura-luontotyypeistä siten, että niissä tarkimman tason luokittelu tapahtuu lajien muodostamien eliöyhteisöjen perusteella. 

Joiltain kohdin merialueiltamme löytyy erityisen hyvinvoivia, edustavia tai monimuotoisia pohjien eliöyhteisöjä. Nämä alueet onkin huomioitu monen EMMA-alueen (eli Ekologisesti Merkittävän vedenalaisen MeriluontoAlueen) valintakriteereissä.   

Tiheät vesikuusivaltaiset pohjat ovat kuin pienikokoisia vedenalaisia metsiköitä. Kuva: Petra Pohjola/Metsähallitus. 

Itämeressä lajiston koostumukseen ja siten eliöyhteisöjen muodostumiseen vaikuttavat mm. pohjan laatu, syvyys, veden kirkkaus ja suolapitoisuus sekä rannan avoimuus tuulille ja aallokolle. Jokaisella lajilla on omat vaatimuksensa kasvuympäristönsä suhteen, ja siksi eri puolelta rannikkoamme löytyykin eri tyyppisiä kasvillisuuden tai eläinten muodostamia yhteisöjä. Esimerkiksi suolaisemman Saaristomeren eliöyhteisöt koostuvat osin eri lajeista kuin makeavetisemmän Perämeren. Myös avoimen ulkosaariston aallonpieksemille kallio- ja kivikkorannoille muodostuu toisenlaisia elinympäristöjä kuin mannerrannikon suojaisiin, pehmeäpohjaisiin lahdelmiin. Syvillä pimeillä merenpohjilla viihtyvät lähinnä karuihin olosuhteisiin sopeutuneet pohjaeläimet ja sinisimpukkayhteisöt, kun taas matalilla kalliorannoilla auringossa kylpevät eri levälajien muodostamat rihmaleväyhteisöt.

Vesisammalten peittämät pohjat ovat tyypillisiä eliöyhteisöjä vähäsuolaisemmilla merialueillamme. Kuva: Essi Keskinen/Metsähallitus.

EU:n luontodirektiivin mukaiset Natura-luontotyypit muodostavat laajemmat puitteet biotooppien muodostumiselle: hiekkasärkkien hiesupohjat tiheille meriajokasniityille ja putkilokasviyhteisöille, kiviset riutat taas esimerkiksi rihmalevä- ja punalevähabitaateille. Ulkosaarten ja luotojen vedenalaiset kalliorannat tarjoavat kasvupaikkoja rakkohaurupensaikoille ja laguunien pehmeät mutapohjat suojaisan ympäristön näkinpartaislevien yhteisöille.

Syvien pohjien punaleväkasvustot ovat uhanalaisia luontotyyppejä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Pohjien eliöyhteisöillä on myös omat tehtävänsä meriluonnossa. Monet kasvi- ja leväyhteisöt tarjoavat suojaisia elinalueita meren selkärangattomille eläimille ja rauhallisia kutupaikkoja kaloille. Toiset lajit huolehtivat veden suodattamisesta tai kirkastamisesta, kuten sinisimpukat ja näkinpartaislevät. Toisten eliöyhteisöjen, kuten putkilokasvitiheiköiden tai meriajokasniittyjen, yhtenä tärkeänä tehtävänä on sitoa juurillaan liikkuvia pohjasedimenttejä. Ruovikot taas pidättävät maalta tulevia ravinteita ja hyödyntävät niitä kasvussaan, pohjaeläinyhteisöt möyhivät merenpohjille hapekkaampia olosuhteita.

Sinisimpukkaporukoilla on tärkeä tehtävä: suodattamalla merivettä ne putsaavat siitä samalla pieniä hiukkasia ja sedimenttiä. Kuva: Heidi Arponen

Osa merenpohjien eliöyhteisöjä muodostavista lajeista on herkkiä ympäristön muutoksille. Tällöin on vaarana, että niistä koostuvat eliöyhteisöt pienenevät tai katoavat kokonaan meren käyttöpaineiden tai ilmastonmuutoksen myötä. Tällaisia katoamisvaarassa olevia biotooppeja ovat mm. meriajokasniityt, rakkohauruvyöhykkeet ja suojaisat näkinpartaisesiintymät. Meriajokkaat ja rakkohaurut tarvitsevat suolapitoista vettä menestyäkseen merialueillamme. Ilmastonmuutoksen ennustetaan lisäävän sateita, jolloin Itämeren murtovesi muuttuu entistä suolattomammaksi. Meriveden makeutuminen pakottaa tulevaisuudessa näiden suolaa vaativien lajien muodostamat eliöyhteisöt kasvamaan eteläisemmille vesille. Näkinpartaiset ovat kovin herkkiä maankäytön muutoksille, kuten rantarakentamiselle ja ruoppauksille, ja rehevöitymisen mukanaan tuomalle veden samenemiselle.

Fladojen näkinpartaisniityt ovat kalanpoikashautomoita. Ne saattavat tuhoutua mm. rantojen ruoppaamisen seurauksena. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Elinympäristöt voivat muuttua tai vaihtaa paikkaa myös luonnonvoimien seurauksena. Esimerkiksi putkilokasviniityt voivat muokkautua lyhyessäkin ajassa vedenalaisten hiekkadyynien vaihtaessa paikkaa aallokon seurauksena. Matalat merenlahdet muuttuvat hitaasti fladoiksi ja edelleen suljetuiksi kluuvialtaiksi maankohoamisen seurauksena, ja niissä viihtyvä lajisto muuttuu vähitellen olosuhteiden muuttuessa toisenlaisiksi eliöyhteisöiksi. Eliöyhteisöt voivat myös pirstoutua ja tuhoutua kokonaan, mikäli niiden elinolot muuttuvat epäsuotuisiksi.

Ilmasta katsottuna aallokon muokkaama putkilokasviniitty näyttää tummanvihreältä tilkkutäkiltä vaaleaa hiekkapohjaa vasten. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus. 

Osa vedenalaisista eliöyhteisöistä onkin arvioitu uhanalaisiksi vuonna 2018 tehdyssä Suomen luontotyyppien uhanalaisarvioinnissa. HELCOMin vedenalaiset luontotyypit muokattiin ns. LuTu -luontotyypeiksi kattavan uhanalaisarvioinnin varmistamiseksi. Uhanalaisiksi arvioitiin esimerkiksi haurupohjat, punaleväpohjat ja suursimpukoiden muodostamat eliöyhteisöt. Myös pohjasyvänteiden hapekasta tilaa ilmentävät valkokatkayhteisöt ovat erittäin uhanalaisia. Vedenalaisten luontotyyppien uhanalaisuuden pääasiallisia syitä ovat rehevöityminen, rantarakentaminen ja ilmastonmuutos. Rannikoillamme tavataan myös vähemmän tutkittuja elöyhteisömuotoja, joiden koostumuksesta tai esiintymisen laajuudesta ei tiedetä vielä riittävästi. Tällaisia puutteellisesti tunnettuja luontotyyppejä ovat mm.  vesikuusten muodostamat pohjat, laajat ulappa-alueet sekä merenpohjien kolikkomaiset rautamangaanisaostumaesiintymät.

Rakkohaurut eivät aina kasva kivessä tai kalliossa kiinni, vaan ne voivat kiinnittyä alaosastaan pohjamutaan ja kasvaa pystyasennossa kohti pintaa. Ne saattavat myös elää pallomaisina kasvustoina pohjilla ajelehtien. Nämä irtonaisten haurujen täyttämät pohjat ovat puutteellisesti tunnettuja luontotyyppejä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Metsähallituksen meribiologit ovat yli kymmenen vuoden ajan kartoittaneet rannikkomme vedenalaisluontoa, merilajeja ja niiden muodostamia eliöyhteisöjä kansallisessa vedenalaisluonnon inventointiohjelmassa. VELMU kartoittaa -videot esittelevät huikean hienoja vedenalaisia maisemia koko rannikkomme mitalla:

https://www.ymparisto.fi/fi-FI/VELMU/Videoita


Heidi Arponen, meribiologi


EMMAt esittelyssä -sarjan aikaisemmat teemablogit löytyvät täältä:

Mitä ovat EMMA-alueet?
https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-mika-ihmeen-emma.html

Luontotyyppejä pinnan alla:
http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-luontotyypit.html