EMMAt esittelyssä: Uhanalaiset lajit

Upossarpio on tyypillinen Perämeren uhanalainen vesikasvilaji. Tässä kasvi tuottaa jo siemeniä. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus.

Itämerestä ja sen rannoilta löytyy paljon uhanalaisia lajeja, mutta puhtaasti vedenalaisia niistä on vain osa. Monet ovat rantaniittyjen tai kosteikoiden lajeja. Useat levälajeista ovat vielä tiedonpuutekategoriassa DD (data deficiency) - niistä ei tiedetä tarpeeksi, jotta voitaisiin sanoa, ovatko ne uhanalaisia vai eivät. Viimeksi uhanalaisarviointi tehtiin vuonna 2019. Täältä voi lukea, miten uhanalaisuutta arvioidaan.

Erityisesti monet Perämeren EMMA-alueet (ekologisesti merkittävät merialueet) ovat valikoituneet juuri uhanalaisen lajiston mukaan, mutta myös muualta Suomesta löytyy uhanalaisia lajeja ylläpitäviä EMMA-alueita. EMMA-raportin kriteeri ”tärkeys uhanalaiselle tai taantuvalle lajille tai luontotyypille” täyttyy lähes kaikkien pohjoisen Perämeren EMMA-kohteiden kohdalla, koska joka paikka tuntuu olevan pullollaan uhanalaisia putkilokasveja. Raportin mukaan myös kriteerin Herkkyys tai hidas palautumiskyky mukaan käytännössä kaikki suojaisat lahdet ovat herkkiä rehevöitymiselle ja ihmistoiminnan aiheuttamille paineille. ”Kriteerit myös lomittuvat melko paljon muihin kriteereihin. Esimerkiksi monet uhanalaiset lajit ja luontotyypit ovat herkkiä ympäristön muutoksille ja hitaita palautumaan”, todetaan EMMA-raportissa. Lue lisää myös merenpohjan elinympäristöistä.
https://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/06/emmat-esittelyssa-merenpohjien.html

Nelilehtivesikuusen kukat ovat heleän purppuranpunaisia lehtihangoissa. Kuva: Lari Järvinen / Metsähallitus.

Suomessa uhanalaisten tai direktiivilajien listalla keikkuu meren selkärangatonlajeista näyttävimpänä meriuposkuoriainen Macroplea pubipennis. Sen tilanne Suomessa on parantunut - vuoden 2010 uhanalaisarvioinnissa se luokiteltiin vielä kategoriaan VU vaarantuneet, mutta vuonna 2019 se nostettiin luokkaan NT silmälläpidettävät. Silti meriuposkuoriainen on edelleen EU:n laji- ja luontotyyppidirektiivin liitteen II laji, rauhoitettu ja erityisesti suojeltu Suomessa ja löytyy sekä luonnonsuojeluasetuksesta että kiireellisesti suojeltavien lajien listalta. Aiemmin Suomesta tiedettiin vain muutama meriuposkuoriaisen esiintymä mm. Espoonlahdelta, Selkämereltä ja Merenkurkusta, mutta kun sitä on parin viime vuoden aikana tarkoituksella etsitty mm. Hailuodon itä- ja pohjoisrannoilta ja Oulunsalon rannoilta, uusia elinalueita on löydetty runsaasti. Itäisen Suomenlahden meriuposkuoriaisista voi lukea lisää täältä ja Perämeren kuoriaisista täältä.

Meriuposkuoriaiset viihtyvät mm. ärviöillä. Kuva: Norbottenin lääninhallitus.

Levistä ja niiden tuntemuksesta kertoo paljon se, että suuri osa lajeista uppoaa DD-tiedonpuute -kategoriaan. Viherlevistä (pois lukien näkinpartaiset) tai ruskolevistä mitään ei ole pystytty luokittelemaan silmälläpidettävien luokkaa uhanalaisemmiksi, punalevistä kaksi yltää tuohon joukkoon ja Itämeren näkinpartaisista kolme. Näitä kolmea näkinpartaislajia löytyy ympäri Suomen rannikkoa, vaikka lajeista kaksi (kalvassiloparta ja silonäkinparta) ovat makeanveden lajeja, jotka pystyvät elämään myös murtovedessä, ja kolmas selkeästi mereisempi piikkinäkinparta.

Piikkinäkinparta on nimensä veroinen. Kuva: Joonas Hoikkala / Metsähallitus.

Silonäkinparta. Kuva: Norbottenin lääninhallitus.

Putkilokasvit ovatkin sitten aivan oma lukunsa. Niistä löytyy lukuisia Itämeressä esiintyviä uhanalaisia lajeja, ja vaikka suurin osa niistä viihtyykin aivan rantavedessä, ne ovat kuitenkin kiistatta vesikasveja. Osa on löytänyt tiensä myös direktiiviliitteen II lajien joukkoon (upossarpio ja nelilehtivesikuusi). Syystä tai toisesta suurin osa Suomen rannikon uhanalaisista putkilokasveista löytyy nykyään pohjoiselta Perämereltä. Siellä samalla natura-alueella saattaa tungeksia niityittäin nelilehtivesikuusta, upossarpiota ja paunikkoa, saattaapa joukkoon liittyä myös lietetatarkin. Nelilehtivesikuusta ja upossarpiota on aiemmin esiintynyt ympäri Suomen rannikkoa mutta mm. laidunnuksen väheneminen, rantarakentaminen ja Itämeren rehevöityminen ovat verottaneet esiintymiä. Nykyisin esiintymät keskittyvät Kalajoen ja Tornion (upossarpio) ja Liminganlahden ja Iin Krunnien (tai englanniksi täältä) (nelilehtivesikuusi) väliselle alueelle. Selkämereltä ja Merenkurkusta löytyy muutama nelilehtivesikuusen esiintymä. Vaarantunut liejupahaputki puolestaan on selkeästi eteläinen laji.

Paunikko kasvaa vesirajassa ja jää välillä kuiville. Kuva: Manuel Deinhardt / Metsähallitus.

Erityisesti Perämerellä monet Natura 2000 -alueista on perustettu suojelemaan nimenomaan uhanalaisia vesikasveja, mutta natura-alueverkoston ulkopuolelle jää vielä paljon alueita, joilta löytyy uhanalaisia lajeja. Uhanalaisten lajien EMMA-rajauksilla onkin haluttu korostaa uhanalaisten lajien esiintymistä ympäri Suomen rannikkoa, Natura 2000 tai muista luonnonsuojelualueiden rajauksista riippumatta. Tästä(kin) syystä EMMA-rajaukset ovat päätyneet mm. merialuesuunnitteluun, jossa kaikki meren käyttökohteet on pyritty tiivistämään yhdelle kartalle ja sovittamaan yhteen. Kun EMMA-alueet ovat selkeästi meriluonnon helmiä, on hyvä, että ne näkyvät myös merialuesuunnittelussa.

Essi Keskinen