Sukellus huonovointiseen Itämereen

Blogissa on usein kuvailtu onnistuneita sukelluksia ja Itämeren kauneimpia sukelluspaikkoja. Kuuden meritiimikesän aikana olenkin päässyt näkemään monia todella upeita vedenalaisia maisemia. Itämeren pinnan alta on löytynyt näkinpartaisniittyjä matalilla hiekkapohjilla, värikkäitä punalevävyöhykkeitä sekä syvyyksien komeita kallio- ja savimuodostelmia. Valitettavasti työmme ei aina ole pelkkää kirkasta vettä ja monipuolista lajikirjoa, vaan välillä vastaan tulee myös huonovointisia paikkoja. Olemme viettäneet kohta lähes kaksi viikkoa Inkoossa, missä saaristo on pinnan päältä upeaa, mutta harmiksemme kauneus ei kuitenkaan ole jatkunut pinnan alla. Tiheässä sisäsaaristossa vesi ei pääse vaihtumaan samalla tavalla kuin ulkomerellä ja historiallisen kuuma kesä on luultavasti vielä pahentanut tilannetta. Tässä kuvaus eräältä tyypilliseltä sisäsaariston sukellukselta.

Pinnan päällä kaunista, pinnan alla sameaa. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Laskeudun poijun köyttä pitkin yhä syvemmälle ja seuraan kuinka vähitellen kaikki valo katoaa. Viidessätoista metrissä on säkkipimeää ja ensimmäiset ruudut teen sukelluslamppuni valossa. Nähtävää ei tosin ole paljoa, pohja on hapetonta hyllyvää mutaa, jonka pinnalle on noussut kuolleita surviaissääsken toukkia. Rikin haju tunkee ihmeellisesti nenääni maskin läpi. Hapeton pohja ei tule yllätyksenä, mittasimme sukelluspaikkani läheltä pohjan happipitoisuudeksi pyöreän nollan.

Essi lukee happimittarin lukemia vakavana. Kuva: Lari Pihlanjärvi.

Muutaman kymmenen metrin jälkeen pohjasta nousee lähes pystysuoraan kallio ja nyt pystyn jo näkemään ilman lappua. Tyhjä kallio näyttää oudolta, normaalisti näillä syvyyksillä kasvaisi jo rusko- ja punaleviä. Murtovesipolyyppi ja muutama merirokko sinnittelee kalliolla, mutta paksu sedimenttikerros vaikeuttaa myös niiden eloa. Pohjalla on paljon Beggiatoa-bakteerin muodostamia vaaleita laikkuja. Beggiatoa käyttää orgaanisen materiaalin hajoamisesta syntyvää rikkiä energian lähteenään ja kukoistaa hapettomassakin ympäristössä. Löydän muutaman sinisimpukan, mutta paljon enemmän pohjalla on kuolleiden simpukoiden kuoria.

Välissä kallio muuttuu silttipohjaksi, mutta silläkään ei kasva juuri mitään muutamaa kitukasvuista ahvenvitaa lukuunottamatta. Surkeimman näyn kohtaan, kun saavun rakkohauruvyöhykkeelle. Merirokot ja levärupi ovat peittäneet levät ja yleensä kirkkaan väriset rakkohaurut ovat täällä todella tummanruskeita tai mustia. Joka puolella on myös paljon jo täysin kuollutta ja kalliosta irronnutta haurua. Aivan rannan tuntumassa kasvaa hieman viherahdinpartaa, mutta muuten linjan lajimäärä jäi todella pieneksi. Palatessani veneelle otan vielä muutaman kuvan pinnan alta todisteeksi elinympäristön heikosta tilasta.

Ahvenvita yrittää ponnistaa silttipohjalta, vaikka olosuhteet ovat heikot. Kuva: Linda Jokinen

Ruskoärviää ja ahvenvitaa Inkoon sisäsaariston sameassa vedessä. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Kuollutta rakkohaurua. Kuva: Lari Pihlanjärvi

Kitukasvuista rakkohaurua ja simpukan kuoria sedimentin peittämällä kalliolla. Kuva: Linda Jokinen

Sukelluksen jälkeen on mukava päästä takaisin veneeseen ja pestä hapettoman mudan hajut pois. Tällaisissa paikoissa ei ole mukava sukeltaa ja mukana tulee myös huoli Itämeren tilasta. Itämeressä on paljon kauniita ja hyvinvoivia paikkoja, mutta näitä huonovointisia alueita tulee vastaan liian usein.

Itämeren suojeluterveisin,

Linda, Suomenlahden meritiimin suunnittelija