Näytteitä, näytteitä, enemmän näytteitä!

 

Putkinoutimella sukeltaja ottaa pohjaeläinnäytteen hiekka- tai mutapohjalta. Hiekkanäytteet joudutaan nyppimään - hiekanjyvät eivät mene seulasta läpi, jolloin koko näyte säilötään etanoliin ja se kuuluisa "joku" nyppii pohjaeliöt hiekan joukosta myöhemmin talvella. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Kun sukeltaja tai pelastautumispuvussa kahlaava luontokartoittaja tekee työtään ja katselee näytepistettä, vastaan tulee usein lajeja, joita ei osaa tunnistaa suoraan luonnossa, tai jotka on mahdollista tunnistaa vain mikroskoopilla. Silloin lajista otetaan näyte ja tehdään tunnistus myöhemmin mikroskoopin ja lajikirjallisuuden avulla. Näitä näytteitä minä ja tiimini otamme päivässä kymmeniä. Velmu-kartoituksissa (valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) ollaan pitkälti siirrytty drop-videoista sukeltamiseen, snorklaamiseen ja kahlaamiseen, koska näillä menetelmillä lajista pystytään ottamaan näyte. Videokuvaamalla näytettä ei saa, paitsi satunnaisesti haralla, ja tarkka lajinmääritys jää tekemättä. 

Tänä vuonna otetaan myös muunlaisia näytteitä.

Kaksi Velmu-linjaa risteää mallinnetun hiekkasärkän matalimmalla kohdalla. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sukeltaja seuraa mittalinjaa ja tekee näytepisteen joka 10 m välein, tai jos syvyys muuttuu yli metrillä, tai jos elinympäristö muuttuu merkittävästi. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Sukeltaja tekee merkintänsä muoville, joka on teipattu kirjoitusalustaan. Mikroskopoitavaksi vietävät näytteet tallennetaan ns. leväpatteriin eli purkkisarjaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Koska Velmun 20-vuotisvuoden pääkohteena ovat hiekkaiset elinympäristöt, natura-luontotyypit "hiekkasärkät" ja "harjusaarten vedenalaiset osat", otamme paljon pohjaeläinnäytteitä. Hiekkaisista elinympäristöistä on otettu vähemmän pohjaeläinnäytteitä kuin muista elinympäristöistä, siksi tarkempi syyni tänä vuonna. 

Sukeltaja, tai pelastautumispuvussa kahlaaja, työntää n. 8 cm halkaisijaltaan olevan kirkkaan pleksiputken hiekkaan n. 10 cm syvyydelle. Päällä olevaa sedimentaatiota yritetään olla häiritsemättä, koska siitä monet hiekkapohjien eliöt löytyvät, eivät välttämättä syvältä hiekan sisältä. Putken päiden kumitulpat suljetaan ja näyte tallennetaan verkkopussiin. Yhdeltä 100 m mittaiselta linjalta pyritään ottamaan kolme näytettä, syvimmältä, matalimmalta ja syvyysalueen keskivaiheilta. Joskus pohja on niin kivikkoista, että näytettä ei saada, tai ohuen hiekkakerroksen alta alkaa heti sora.

Pinta-avustaja on viemässä putkinoutimia sukeltajalle. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Onnistunut ja häiriintymätön hiekkapohjan näyte! Hiekan pinnalla kasvanut kasvillisuus (näkinpartaisia) on edelleen koskemattomana ja myllertämättömänä hiekkanäytteen päällä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Snorklaamalla putkinäytteen ottaminen vaatii hieman akrobatiaa, koska putki täytyy työntää tarpeeksi syvälle hiekkaan. Jos hiekka on kuitenkin pehmeää eikä sisällä esim. soraa, on snorklaajankin se mahdollista suorittaa. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Snorklaaja on onnistunut ottamaan pohjaeläinnäytteen putkinoutimella. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Häiriintymättömän näköinen hiekkapohjan pohjaeläinnäyte tulossa! Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Kun sitten tullaan veneellä maihin, liika vesi kaadetaan pois putkesta ja hiekkapaakku huuhdellaan varovasti astiaan. Siitä se 70-80 % etanolin kanssa huuhdotaan litran vetoiseen lasipurkkiin, joka merkitään asianmukaisesti. Talvella joku nyppii näytteet eli poimii pinseteillä pohjaeliöt hiekan joukosta. Mutapohjanäytteet seulotaan, mutta hiekka ei mene seulasta läpi. 

Hiekkapohjien eliöstön kartoittaminen on tärkeää, koska tästä elinympäristöstä tiedetään vielä yllättävän vähän. Oma käsitykseni pohjoisen Perämeren hiekkapohjien eliöstöstä on, että se on kovin vähäistä ja karua, lähinnä meiofaunaa eli hyvin pieniä eläimiä. Suurin osa hiekkapohjista on irtonaista, liikkuvaa hiekkaa, mikä tekee elinympäristöstä hyvin epästabiilin ja arvaamattoman. 

Kun näytteet joskus saadaan analysoitua, hiekkapohjien pohjaeläimistöstä pystytään sanomaan jo paljon enemmän.

Sukellus on todellakin varusteurheilua. Erityisesti kun otetaan näytteitä tai tehdään muuten tieteellistä sukelluskartoitusta, varusteita on paljon. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Snorklaaja, jonka räpylät unohtuivat veneeseen, ottaa kasvinäytettä... Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä olemme ottaneet myös muita näytteitä. Luonnontieteellinen keskusmuseo miettii, ovatko kaikki Suomen limakotilot samaa lajia, koska niiden morfologinen muuntelevuus eli ulkonäkö muuntelee kovasti yksilöstä toiseen. Keräsimme siis heille limakotiloita aina kun niitä tuli vastaan. 

Norjasta tuli loppusyksystä pyyntö, josko voisimme kerätä DNA-tutkimuksia varten kaspianpolyyppinäytteitä Itämereltä. Kaspianpolyyppi on vieraslaji, joka on asuttanut Itämerta jo ainakin 1800-luvulta lähtien, mutta sen(kin) muuntelevuudesta on nyt epäilyksiä. Jos kaspianpolyyppeja tuli linjalla vastaan, otimme yhden näytteen joka alueelta. Samalla otettiin valokuva kasvualustasta eli elinympäristöstä.

Kaspianpolyypit loistavat valkoisina rihmalevien joukosta. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Limakotilot ja kaspianpolyypit kerätään tänä kesänä pieniin näytepurkkeihin. Illalla näytteet siirretään 80 prosenttiseen etanoliin ja pakastetaan. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Etanoliin säilötyt näytteet säilytetään pakkasessa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Limakotilo- ja kaspianpolyyppinäytteet tallennetaan pieniin näytepurkkeihin etanoliin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Neljäs näytepyyntö tuli Jyväskylän ja Suomen ympäristökeskuksen yhteispyyntönä. Tutkimuslaitokset tekevät toksisuustestejä sulfaatilla tarkoituksenaan selvittää, millaiset pitoisuudet ovat vesieliöstölle rannikkoalueilla turvallisia. Tutkimus liittyy kasvavaan akku- ym. vihreän siirtymän teollisuuden toimintaan ja niiden päästöihin. Vastaava työ on tehty sisävesille ja siitä tehty julkaisu on nyt saatavilla. Murtovesissä tällaisia tutkimuksia ei kuitenkaan ole tehty, ja monet tehtaat syytävät sulfaatteja mereen melko lepsusti. 

Tutkimuksia varten keräsimme kesällä 2023 isonäkinsammalen versoja. Nyt versoja tarvittiin lisää (kuulemma n. 83 kpl), erityisesti sammalen kärkikasvuja. Näytteet toimitettiin Oulun yliopiston kampusalueella sijaitsevalle Suomen ympäristökeskuksen yksikölle. 

Isonäkinsammal on rehevä ja roteva, Perämeren suurin vesisammal. Salama heijastuu veden pienistä hiukkasista ja tekee maisemasta usein lumisateisen näköisen. Kuva: Sara Karvo / Metsähallitus

Sukeltajan näytepurkit ovat verkkopussissa ja kiinni sukeltajan tasapainoliivissä. Kuva: Erika von Essen / Metsähallitus

Hiekkanäytteenotto eli pohjaeläinnäytteenotto vie käsittelyineen selkeästi eniten aikaa. Isonäkinsammalet saatiin keräyttyä yhdellä kertaa samalta sukellukselta. Kaspianpolyyppien ja limakotiloiden poiminta ei juuri hidasta normaalia Velmu-linjan tekoa, koska nämäkin ekstanäytteet otetaan linjan näytepisteiltä, jotka joka tapauksessa pysähdytään analysoimaan. 

Kaikki näytteenotto on tallennettu yhteen Excel-taulukkoon, jonne pikkuhiljaa kertyy lisää rivejä sitä mukaa kun näytteet pakastimessa lisääntyvät. Koska Velmu-näytepisteet analysoidaan tarkasti sekä pohjasedimentin että lajiston suhteen, näistä extranäytteistä tai niiden ympäristöstä ei tarvinnut ottaa enää enempää lisätietoa ylös. Kun eri tahojen intressit pystytään ennakoimaan, voidaan kerralla lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla.

On mielenkiintoista kuulla, mitä kaikki nämä näytteenotot ja tutkimukset paljastavat, kunhan data ehditään analysoida. Tuloksia kuullaan kuukausien (pohjaeläinnäytteenotto, limakotilot) tai joskus ehkä vasta vuosien (toksisuustestit) päästä. Mutta tässä tapauksessa hyvää eli lisätietoa pitää vain odottaa kärsivällisesti.

Essi Keskinen