Harvinaisuuksien etsintää ihmispaineiden keskellä

 

Merisätkimen kauniin yksinkertaiset kukat pinnistävät pintaan käyvän rihmalevämassan joukosta. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Tänä kesänä valtakunnallinen vedenalaiskartoituksen inventointiohjelma VELMU etsii uhanalaisia lajeja muualtakin kuin Perämereltä, josta niitä on perinteisesti löydetty (ks. vaikka blogit http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2020/05/emmat-esittelyssa-uhanalaiset-lajit.html tai http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/07/harvinaisuuksia-bongaamassa.html).

Merenkurkun kolmen naisen tiimi on nyt kiertänyt viisi meille suunnattua polygonia, joista lajeja etsitään (ks. blogi). Yhtään uhanalaista lajia ei ole löytynyt, enkä kyllä ole erityisen yllättynyt. Olemme mm. yrittäneet etsiä paunikkoa, nelilehtivesikuusta ja lietetatarta. Kaikki nämä lajit tarvitsevat matalan, rakentamattoman lieju- tai mutarannan tai nelilehtikuusen tapauksessa myös avoin kostea rantaniitty käy. Ainoat avoimet rannat ovat olleet niitettyjä mökkirantoja leikattuine nurmineen - muuten kaikki rannat ovat olleet metrien tai jopa satojen metrien levyisten järviruovikkojen peitossa, tai muuten umpeenkasvaneita (kaislikko tai osmankäämikkö). Kun karja lakkasi laiduntamasta rantaniittyjä ja samaan aikaan Itämeri rehevöityi ja umpeenkasvu alkoi, sopivat kasvupaikat monelle uhanalaiselle vesilajille ovat hävinneet.

Rihmalevät riehaantuvat ravinteista ja lämmöstä matalissa lahdissa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Meriuposkuoriainen kaipaa ravintokasvia (hapsivita, ahvenvita, ärviä tai jokin muu isokokoinen putkilokasvi) ja hieman suojaisaa hiekka- tai mutapohjaista lahtea. Ne lahdet, joissa olemme käyneet, ovat olleet niin sameavetisiä, että kasvillisuutta ei ole löytynyt vähänkään syvemmiltä alueilta lainkaan. Yhdestä lahdesta löysimme kyllä neljä Macroplea-suvun toukkaa, eli meriuposkuoriaisen löytyminen oli jo lähellä. Macroplea-lajejpienia on kolme, mutta toukkia ei erota toisistaan kuin DNA:n perusteella.

Pieni välivedessä keijuva eli kelluva ristilimaska pitää suojaisista seisovista vesistä ja rehevistä lahdista tai fladoista. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Olemme yrittäneet välttää kartoituspisteiden tekoa vasta ruopatuille väylille ja rannoille tai selvästi rakennetuille rannoille. Välillä tällaista kohtaa ei tahdo löytyä suurestakaan lahdesta. Mökkitontit rajoittuvat toisiinsa ja jokaisen oma nurmikko yltää tehtyyn hiekkarantaan tai kivettyyn satama-altaaseen asti, josta sitten on ruopattu väylä keskelle lahtea. Tai mökkitonttien reunoille jää sen verran luonnontilaista rantaa, että muutama kymmenen metriä ruovikkoa on armollisesti jätetty seisomaan tonttien rajoille. Yritä tässä sitten etsiä ”luonnontilaista Merenkurkun lahtea”.

Jokaisen mökkiläisen pienruoppaus kumuloituu lahtea kohti yllättävän suureksi osaksi pohjaa.

Mökkiä mökin vieressä, ja jokaisella oma venevalkama ja ruoppaus. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Suurin ihmisvaikutus Itämereen on kuitenkin ravinteilla eli rehevöitymisellä (katso vaikka tämä blogi, tai sitten tämä). Tänään Norrifjärdenin lahdella Moikipäässä oli jo reilusti sinilevää eli sinibakteereja. Veden pinnalle oli myös kertynyt paksusti käymään lähtenyttä rihmalevämassaa, ja pinnan alta löytyi paksua levämattoa. Kaikkea peitti paksu kerros joko epifyyttisiä eli päällysleviä tai irtonaista rihmalevää.

Merinäkinparta ilmentää reheviä vesiä, kuten rihmalevätkin. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus

Luonnontilaisten alueiden etsintä on siis vaikeaa, kuten on uhanalaisten lajienkin. Ihmispaineet ulottuvat lähes joka kolkkaan Itämerta. Onneksi kohdalle silloin tällöin sattuu helmiä kuten uhanalainen luontotyyppi suojaiset näkinpartaisniityt, jota ihailimme tänään eräässä lahdenpohjukassa.

Essi Keskinen

Kun pohjalla lepäävä rihmalevämatto alkaa käydä, se nousee kaasujen ansiosta pintaan. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus