Saaristomeren salaisuudet

Kesä-heinäkuun 2021 työskentelysäät merellä ovat olleet hyvät - tyyntä on riittänyt, ja lämpöä. Kuva / Essi Keskinen

Mitä kaikkea Itämeri kätkeekään pintansa alle! Koko ikänsä meribiologina työskennellytkin saa aina välillä hämmästyä. Viimeksi listasin Perämeren ja Suomenlahden eroja ja eroja siihen, kun olen viimeksi työskennellyt Saaristomerellä viisitoista vuotta sitten. Nyt ihmettely kohdistuu pariin muuhun huomioon Saaristomerellä.

Olen Perämereltä käsin seurannut huolestuneena Itämerelle uivien ja sinne asumaan asettuvien vieraslajien kirjoa. On vaeltaja- ja valekirjosimpukkaa, liejutaskurapua, tiikerikatkaa ja mustatäplätokkoa. Perämeri on vielä vieraslajien suhteen melkoinen lintukoto. Meiltä löytyy jo kauan sitten taloksi käynyt kaspianpolyyppi, joka ei ilmeisesti ole vienyt tilaa miltää perämereiseltä polyyppilajilta, koska Itämeren kotoinen murtovesipolyyppi ei kestä Perämeren makeaa vettä. Petovesikirppu ei ole löytänyt tietään Perämerelle, eivätkä myöskään vierassimpukat eikä liejutaskurapu. Villasaksirapuja vaeltaa Perämelle asti silloin tällöin, mutta pysyväinen se ei ole. Mustatäplätokko tekee tuloaan.

Tyynellä säällä 100 m linjanarun levittäminen käy helposti. Kuva / Essi Keskinen

Viimeiset kaksi viikkoa minä ja tiimini olemme sukeltaneet pohjoisella Airistolla, aivan Turun ja Ruissalon edustalla. Minun perämereistä kuplaani ovat järkyttäneet joka sukelluksella vastaan tulevat kymmenet mustatäplätokot ja lukuisat liejutaskuravut - molempia tuntuu olevan joka paikassa. Kartoituslomakkeelle täytyy aina varata omat sarakkeet kummallekin lajille, koska lähes joka sukelluksella niitä tulee vastaan.

Tänään löydettiin yllätys levänäytteen joukosta. Pirita sen huomasi, pikkiriikkisen äyriäisen, jolla oli valtavat sakset. Minä ja Anni sanoimme heti että se on sitten liejukatka, Corophium volutator, ei kahta sanaa siitä. Minä en edes vilkaissut, koska eihän muilla katkan tai siiran näköisillä äyriäisillä ole massiivisia etu-ulokkeita. Anni sitten kuitenkin vilkaisi ja alkoi epäillä näkemäänsä. Ja eihän se sitten mikään liejukatka ollutkaan, vaan saksisiira, Suomeen vuonna 2016 saapunut vieraslaji, joka on levittäytynyt pitkälle Suomenlahteen ja Saaristomerelle viimeisten viiden vuoden aikana. Ja jo kesäkuun alkupuolella ihmettelimme hentokarvalehteä, joka oli vallannut puolet Stura Buskärin sisäjärvestä.

Ruusulevä oli uusi tuttavuus Perämeren meribiologille. Kuva / Anni Selenius

Mereiset vieraslajit ovat tulleet jäädäkseen ja lisääntyäkseen, se on selvä. Miten Itämeren alkuperäiset lajit vastaavat haasteeseen ja ottavat tulokkaat vastaan, jää kaikkien nähtäväksi.

Toinen parin viikon aikana hämmentänyt ilmiö on kummallinen sekoitus riuttaa ja hiekkasärkkää. Riutta on pohjasta kohoava kovista aineksista koostuva kumpare tai vedenalainen mäki, toisin sanoen siis kallioinen tai kivinen kari. Se voi nousta vedenpinnan yläpuolelle tai jäädä sen alapuolelle, mutta jutun juju on kova pohja. Hiekkasärkkä on nimensä mukaisesti vedenalainen hiekkakumpare, vaikka hiekan joukossa voi olla isojakin lohkareita. Lajisto on luonnollisesti hyvin erilainen särkällä ja riutalla - särkällä viihtyvät hiekkaan juurtuvat kasvit, riutalla kovalle pohjalle kiinnittynyt flora ja fauna.

Saksisiira, uusi vieraslaji vuodelta 2016. Kuva / Pirita Anttila

Tämän inventointikesän agendalla on tarkoitus kartoittaa mm. riuttoja. Kartasta on valittu kaiken maailman kareja ja vedenalaisia kivikoita, lintuluotoja ja matalikkoja, jotka täällä Airistolla näyttävät vielä aina sijoittuvan aivan väylän varteen. Ehkä se vain tuntuu siltä, kun Saaristomerellä joka puolella menee väyliä ristiin rastiin eikä niitä pääse pakoon missään.

Tarkoituksena on vetää riutan huipulta eli matalimmalta kohdalta, tai rannasta, sadan metrin mittaisia sukelluslinjoja 3-4 ilmansuuntaan. Näin tehtiin myös Kuulisen riutan kohdalla pohjoisella Airistolla. Ensimmäinen yritys sukeltaa linja jäi täysin torsoksi - matalikolta 100 m koilliseen vedetty linja päättyi lähes 30 m syvyyteen. Lähdin laskeutumaan syvään päähän viritettyä köyttä pitkin, mutta sukelluslamppu ei ollutkaan ladattu. Pääsin laskeutumaan sysipimeässä 25 m syvyyteen asti ja palasin takaisin tietämättä, kävinkö pohjassa.

Olisiko tämä meriahdinpartaa? Kuva / Pirita Anttila

Seuraava yritys päättyi vähän paremmin, ja samalla paljasti oudon yllätyksen. Syvästä ja pimeästä vähän säikähtäneenä laskeuduin syvään päähän matalikon suunnasta, en siis suoraan narua pitkin syvänteeseen. Laskeutuessani mittanauhaa pitkin matalikolta kohti syvyyksiä tajusin matalikon olevan hiekkasärkkä - ei siis riutta lainkaan. Puhdasta hiekkaa riitti reilun kymmenen metrin syvyyteen asti, josta äkkiyllättäen alkoi kallio, joka putosi lähes pystysuorana aina 21 m syvyyteen asti. Kolmas 100 m linja ylsi hiekkaharjanteelta 28 m syvyyteen. Komeasti syvästä pohjasta kohoava kumpare siis, mutta kasvillisuudeltaan hiekkasärkkä.

Kuulisen sukelluslinja, jossa noustaan lähes pystysuoraa kalliota pitkin 21 m syvyydestä hiekkasärkän päälle. Kuva / Metsähallitus

Tässä me siis sukelsimme riutaksi naamioituneella hiekkasärkällä, tai toisinpäin. Matalikon laki toimi kuten hiekkasärkkä eli kasvillisuus piti sisällään vitoja, ärviöitä, merisykeröpartaa jne. Kallio alkoi liian syvältä, jotta riuttakasvillisuutta eli leviä olisi esiintynyt.

Sukellustyö on varsinaista välineurheilua. Kuva / Pirita Anttila

Ja miksi riuttoja sitten halutaan tutkia? VELMU-hanke eli valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma on kartoittanut Suomen rannikon vedenalaisia lajeja ja luontotyyppejä jo yli kymmenen vuoden ajan. Nyt alkaa pikkuhiljaa olla käsillä se aika, että pitäisi alkaa tehdä seurantoja. Voimme mm. seurata indikaattorilajeja, eli esim. tiettyjen punalevien suurinta kasvusyvyyttä - mitä syvemmällä punalevä esiintyy, sitä kirkkaampaa vesi on, eli sitä vähemmän ravinteita, jotka ruokkivat leväkukintoja. Nyt näitä indikaattoreita etsitään mm. sukeltamalla riuttoja ja elokuussa fladoja ja lahtia. Indikaattoreihin voi tutustua enemmän tässä blogissa.

Toinen erikoisiin pohja-aineksiin liittyvä havainto ovat olleet konkreetiot eli rautamangaaniesiintymät, joita löytyy vähäisessä määrin sieltä täältä. Eilisellä riutalla tehtiin kolme sukellusta - kaksi tuulen puolelle eli lounaaseen ja luoteeseen, yksi koillisen puolelle suojan puolelle. Tuulen puolella vallitsevana pohjasedimenttinä olivat siltti ja hiekka, suojan puolella paksu ja tahkea savi, jonka päältä löytyi suuria määriä konkreetioita. Konkreetiot ovat pyöreähköjä tai soikeita litteitä rautamangaanisaostumia, joita on alettu tutkia vasta aivan viime vuosina. Nykyisen tiedon valossa niiden pintaa saattaa peittää aivan omanlaisensa eliöyhteisö ja konretioita saattaa olla paljon aiemmin oletettua enemmän.

Airistolla työskennellessä ei voi välttyä muulta vesiliikenteeltä. Suurin osa sukelluskohteista sijaitsee aivan väylien läheisyydessä ja tämänkokoisen aluksen kyllä kuulee veden alla kauempaakin... Kuva / Pirita Anttila

Sen verran voin paljastaa floran eli kasvillisuuden puolelta, että purppuraluulevä Polysiphonia fibrillosa on hämännyt meitä kovasti olemalla tumman oliivin- tai khakinvihreä, eikä vielä kertaakaan nimensä mukaisesti purppurainen saati punainen (laji kuuluu punaleviin). Toinen hämmennystä herättänyt rihmalevä, jonka kohtalo ei vieläkään ole täysin selvinnyt, on outo ahdinpalleron ja ahdinparran risteytykseltä näyttävä levä, jonka tuntomerkkejä sopii kumpaankin lajiin, mutta joka ei näytä kummaltakaan lajilta. 

Ihan tässä jännittää, mitä kaikkia muita salaisuuksia Saaristomeri vielä paljastaa meille kesän aikana.

Essi Keskinen

P.S. Asia, jota en aio käsitellä sen enempää, on näkyvyys. Pohjoisen Airiston väylänläheisillä paikoilla sukeltajan kokema vaakanäkyvyys on välillä ollut pienempi, kuin mitä allekirjoittaneen ikänäkö, toisin sanoen yhdellä kädellä on pidetty kiinni mittanauhasta ja mahallaan pohjalla ryömien edetty ja tunnusteltu toisella kädellä, millaista pohjaa ympärillä mahtaa olla. Perämerellä olen tottunut huonoihin näkyvyyksiin, mutta se tarkoittaa yleensä tummaa ja humuspitoista vettä, jonka lampun valo läpäisee. Airiston veden läpäisee hädin tuskin käsi - aina ei meinaa erottaa, onko käsi jo pohjan sisällä vai vieläkö tässä ollaan ns. vesipatsaassa kun ympärillä on vain hernerokkaa. Eilisellä sukelluksella näkyvyys oli pitkästä aikaa ruhtinaalliset 2 m ja se tuntui vallitsevissa olosuhteissa kristallinkirkkaalta. Oli todella nautittavaa sukeltaa niin, että linjasta ei tarvinnut pitää kiinni pysyäkseen suunnassa.

Blogiin oli myös tarkoitus tulla kivoja kuvia veden alta - eilen kuvasin konkreetioita, riutan päällä kasvavien rihmalevien heiluntaa aallokossa ja syvää silttipohjaa, josta linnut ovat käyneet napsimassa pohjaeläimiä, mutta kamera ei toiminut, joten blogi jäi pintakuvien varaan.