Lohtutyötä

Mitä on lohturuoka? Se on tuhtia, rasvaista, suolaista, turvallista, tuttua. Siinä ei ole ihmeellisiä nyansseja ja siitä on turha etsiä mielenkiintoisia uusia vivahteita. Sen on tarkoitus olla niin tuttua, että se luo turvallisuudentunnetta, siitä pitää saada lohtua eikä se saa yllättää.

Mitä sitten on lohtutyö? Minulle se on edellisen vuoden uhanalaisten lajien havaintojen viemistä LajiGIS-tietokantaan. Aiemmin havainnot vietiin Hertta-järjestelmän Eliölajit-tietokantaan, mutta nyt kun se on sulautumassa yhteen LajiGISin kanssa, tai oikeammin häviämässä LajiGISin korvatessa sen, kaikki uudet tiedot pyritään viemään LajiGISiin.

LajiGIS-tietokannasta otettu kuvakaappaus SEAmBOTH-hankkeen nimissä kerätyistä vaarantuneista ja erittäin uhanalaisista vesikasveista vuosilta 2017-2019.

Uhanalaiset lajit voi viedä LajiGISiin näppärästi yhdellä taulukolla massasyöttönä. Tai sitten ei. Meridataa ei. Tämä johtuu siitä, että kaikki meridata viedään yhtenä könttinä toisenlaisella taulukolla, ja siellä sujahtavat sisään myös kaikki uhanalaiset lajit, osana muuta meridataa. Ongelmia alkaa nousta siinä vaiheessa, kun näille uhanalaishavainnoille pitäisi joko tehdä uusi seurantakohde tai liittää havainto vanhaan seurantakohteeseen.

Jos lajit viedään sisään uhanalaislajien syöttö-Excelillä, niille voidaan automaattisesti tehdä seurantakohde. Mutta koska meridatan joukossa uudet uhanalaishavainnot ovat jo sujahtaneet LajiGISiin, niistä ei haluta tehdä tuplahavaintoja viemällä niitä myös uhanalaistaulukolla.

Seurantakohteiden luominen täytyy siis tehdä käsin, yksi kerrallaan. Havainto joko liitetään vanhaan seurantakohteeseen (”Seuranta”) tai sille luodaan uusi lajin seurantakohde (”Ensihavainto”). Käsityötä kaikki tyynni.

Nelilehtivesikuusi, pohjoisen ja Selkämeren uhanalaiserikoisuus. Kuva Alejandra Parra, Metsähallitus.

SEAmBOTH-hankkeen aikana löydettiin 296 uhanalaista lajia, eivätkä tässä edes ole mukana alueellisesti uhanalaisten lajien havainnot, pelkät vaarantuneet ja erittäin uhanalaiset vesikasvit, eivätkä myöskään esim. VELMU-hankkeen (kansallinen vedenalaisluonnon kartoitusohjelma) puitteissa tehdyt havainnot. Työ on hidasta mutta toisaalta täysin mekaanista, se ei erityisesti vaadi aivokapasiteettia ja sitä pystyy tekemään hieman vähemmälläkin luovuudella, se luo turvallisuudentunnetta, koska ei heti lopu ja on tuttua vuosien varrelta, mutta sen tekemisestä saa myös valtavasti lohtua, koska ainakin minä koen, että juuri tämä työ on sitä merkityksellistä, todellista luonnonsuojelutyötä. Katso vaikka blogi vuodelta 2018:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2018/01/tee-tyota-jolla-on-vaikutusta.html

Aiemmin jokaisesta uhanalaishavainnosta täytettiin uhanalaisen lajin havaintokortti, joiden täyttämiseen meni valtavasti aikaa ja joissa aina oli virheitä, kuten vuoden 2015 blogi kertoo

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2015/10/minka-taakseen-jattaa.html

Monia vuosia uharikorttien täyttöä harjoitelleena voin sanoa, että vaikka uhanalaislajien tietojen kerääminen on meritiimissä parantunut, silti saa välillä raapia päätään että ”mitähän tälläkin tässä on nyt oikein tarkoitettu ja missä nämäkin koordinaatit muka ovat?”

Kesän aikana uhanalaiskortteja kertyy vino pino. Kuva Essi Keskinen, Metsähallitus.

Mutta kun kaikki on valmista, lohtutyö tehty hitaasti ja kiireettömästi pitkän talven aikana, tiedot syötetty järjestelmään, olo on hyvä ja tuntee tehneensä jotain tärkeää. Koska kun tiedot sitten löytyvät ympäristöhallinnon yhteisestä tietokannasta, niitä pystyvät käyttämään kaikki ja luonto kiittää. Vain yksi esimerkki uhanalaislajien havaintojen kirjaamisesta on joka kymmenes vuosi tehtävä uhanalaisten lajien tilan arviointi. Viimeksi se tapahtui vuosi sitten:

http://metsahallitusmerella.blogspot.com/2019/03/punainen-kirja.html

Viime- ja vuoden 2018 lohtutöistä on vielä hiukan viemättä LajiGISiin mutta sitten urakka alkaa olla valmis. Täytyy odotella kesän 2020 kartoituksia, joista saisi uutta lohtutyötä pimeisiin talviaamuihin.

Essi Keskinen