30 000 km työmatka

Sanonnan mukaan mikään hyvä tarina ei saa alkuaan salaatista. Eivät aina myöskään odottamattomat työtarjoukset. Tämäkin alkaa siis oluesta.

Keväällä 2012 olimme kokoontuneet vuoden 2010 tutkimussukelluskurssin kanssa kertaamaan kuulumisia tuopilliselle Helsingissä. Neljännen tuopin kohdalla Jukka, yksi kurssin arkeologeista, tulee maininneeksi, että Metsähallitus hakisi työntekijöitä vedenalaisiin kartoituksiin. Eli juuri sitä mihin kurssi oli meitä sukeltavia biologeja valmistanut.

Hakuaikaa olisi jäljellä kaksi päivää.

Kiireen vilkkaa naputin hakemukseni ja lopulta tulin valituksi siihen pohjoisimpaan kolkkaan, jota Suomessa vielä mereksi kutsutaan. Perämerelle, jossa vesikin on kuulemma niin makeaa, että siitä keittää vaikka kahvit. Suolaisempaa kuin Näsijärvessä, ajatteli Tampereella kasvanut kun tavaransa Ouluun pakkasi kesäksi 2012.

Alkuun ajatus toki hieman puistatti. Oulu on eittämättä kaukana. Lapiksikin sitä eittämättä kutsuisi joku helsinkiläinen.

Putki jäi kuitenkin päälle. Perämereen jäi koukkuun. Kesän 2012 jälkeen palasin Ouluun jokaisena sitä seuraavana viitenä kesänä ensipulahduksen jälkeen.

Yksitoista henkeä mahtui aivan hyvin asumaan neljän hengen mökkiin. Kyllä sopu sijaa antaa!

Viisi vuotta opettaa. Ihan ensimmäisinä päivinä se opettaa, että aallokossa ei kannata hakeutua veneen keulaan - muuten tekee pakaroissa kipeää. Toiseksi se opettaa pian, että merellä lähin ABC on kaukana. Jos varatankin jättää rantaan niin Busteria on raskasta soutaa. Ja nelivetoisen autonkin saa jumiin rantaveden mutaan.

Ennen kaikkea olen viidessä vuodessa oppinut, että meri on joka päivä uusi. Tuuliennusteet muuttuvat ja vedenkorkeudet heittelevät. Ylihuomista ei voi suunnitella eikä merestä voi koskaan tietää varmaksi etukäteen.

Meri on myös alati muuttuva ja kauniin hypnoottinen katsella kuin nuotion liekki. Ja auringonlaskun kokeminen maalla on yksinkertaisesti hyvän auringonlaskun tuhlaamista.

Mikä saa sitten ihmisen käyttämään lähes kahden päivän työtunnit viikossa palkattomaan matkustamiseen?

Siihen ihmisen ajaa motivoiva työ, jossa saa tehdä merkityksellisiä™ asioita. Pitkän ja uuvuttavan päivän päätteeksi mökillä odottaa Essin majesteettinen illallinen ja ilmastointiteipillä koristeltu oma viinilasi.

Tärkein vedenjakaja on tiiviissä työyhteisössä on kuitenkin ryhmähenki. Kahden metrin kumiveneessä tai kolmen hengen mökissä ei kaveria pääse pakoon jos pään ympärillä huppua kiristää. Työilmapiirin vuoksi töissä joko viihdytään tai väsytään ja kiukutellaan.

Pahimmassa tapauksessa tunnelma voisi olla riehakas kuin filippiiniläisen vankilan selli.

Oulun tiimissä on kuitenkin poikkeuksetta viihdytty. Ja vieläpä erinomaisen hyvin.

Pidän itseäni ihmisenä, joka viihtyy keskimääräistä paremmin pelkästään itsensä erinomaisessa ja hyväksi havaitussa seurassa. Hyvä työporukka kasvaa kuitenkin tiiviiksi. Joskus ulkona tuulee ja merelle ei ole menoa. Sen sijaan, että linnoittautuisit korvatulpat päässä saunaan, niin huomaatkin hilaavasi työpistettäsi lähemmäs sitä keskittymää, josta lähtee moniäänisin rupatus. Ja toisinaan ahtaan yhdessä eletyn viikon jälkeen huomaat viettäväsi perjantai-iltaa näiden samojen ihmisten kanssa, joiden haisevia aluspukuja olet saanut nuuhkia koko kesän.

Kiitos siis Essi, Niina, Manu, Pekka, Anna, Suvi, Linda, Johanna, Markus, Elina, Joel, Wade, Martin, Jose, Helmi, Teemu, Pauliina, Janos, Jalmari, Ines, Alejandra, Ville, Jusku, Sabina, Jon, Juho ja Eeva sekä muut vierailijat ja kollegat näistä vuosista. Larin hukkuneista tavaroista huolehtimisista. Lautasreunojenne oliiveista ja kapriksista. Jäätelöseurasta Kalajoen Hiekkasärkillä. Ja hikisistä olkavarsistanne ahtaissa saaristosaunoissa.

Viisi kesää Oulussa tarkoittaa työmatkoina Helsingistä yli 30 000 kilometriä. Sitä työmatkaa tekisi siis lähestulkoon maapallon ympäri. Ensi kesänä kierroksen voisi saada täyteen, joten vieläkö lähtisin uudestaan? Ehkä. Mutta merestä kun ei voi koskaan tietää varmaksi etukäteen.

Lari Järvinen, tutkimussukeltaja