 |
| Ai Itämerikö ruskea ja väritön? Kurkkaappa Suomenlahden pinnan alle myöhemmin syksyllä ja saatat hämmästyä! Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus |
Vietin juuri pitkän loman tropiikissa. Keskustelin muiden reppureissaajien, turistien, matkustavaisten, sukeltajien, biologien, luonto-oppaiden, venekuskien ja paikallisten kanssa ja aina tuli tietysti jossain vaiheessa puhe minun työstäni meribiologina Itämerellä. Moni tiesi, missä Suomi on, ja osa oli käynytkin, osalla ei ollut kuin harmaa aavistus. ”Jossain päin pohjoista Eurooppaa?” Osa ei tiennyt, että olemme Venäjän naapurivaltio. Moni sekoitti Norjan ja Suomen.
Itämeri olikin sitten harmaampaa aluetta suurimmalle osalle.
Tässä yhteenveto keskusteluista:
”Tutkitko siis valaita koska olet meribiologi?”
”Ei, Itämeressä ei ole valaita?”
”No sitten varmaan haita tai kilpikonnia?”
”Ei, Itämeressä ei ole haita eikä kilpikonnia.”
”Entä koralleja? Kaikki meribiologithan tutkii koralleja.”
”Ei, Itämeressä ei ole koralleja.”
 |
| Liuskamerietana sattuu harvoin sukelluksella silmään, saati sitten kameran tähtäimeen. Tällä kertaa onnisti Tvärminnen ulkopuolella. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
”Rapuja, merisiilejä ja meritähtiä teillä varmaan kuitenkin on? Tutkitko niitä?”
”Ei, ei meillä ole mitään noista Itämeressä.”
”Oletko sitten ennemminkin kuin oseanografi, joka tutkii
esim. vuorovettä ja virtauksia?”
”Ei meillä Itämeressä ole vuorovettä eikä virtauksia, paitsi
yleinen melko heikko virtaus vastapäivään, mutta ei siis sellaista, johon voisi
perustaa vaikka virtauksella toimivaa sähkövoimalaa.”
”Itämeri on varmaan tosi kaunis ja puhdas, kuten Skandinavian
luonto yleensäkin?”
”Ei, itse asiassa Itämeri on yksi pahiten rehevöityneistä
meristä maailmassa.”
”Teetkö töitä ympäri vuoden?”
”En, Itämeri on jäässä osan vuotta, Perämeri melkein puoli
vuotta kerrallaan. Teen maastotöitä kasvukauden aikana n. 3 kk vuodessa.”
”Käytätkö töissä sukeltaessasi myös piilolinssejä, kuten
täällä Karibianmerellä?”
”En, Itämerellä en tarvitse piilareita sukeltaessa, koska
näkyvyys on parhaimmillaankin vain 2-4 m eli kauemmas ei kuitenkaan näe, oli
lasit tai ei. Sitä paitsi lajit ovat niin pieniä, että piilolinsseillä en ikänäön
takia erota niitä toisistaan.”
 |
| Suomen rannikolta Itämerestä ei löydy esimerkiksi kelppimetsiä, joissa saukot uiskentelevat Alaskan tai Norjan rannikolla. Rakkohauruniityt vetävät niille kuitenkin vertansa suuren ruskolevien muodostamina niittyinä. Kuva: Juuso Haapaniemi |
”No mikä kumma siinä Itämeressä sitten on niin erityistä, että siellä kannattaa tehdä maastotöitä? Jollei siellä kerran ole lajeja, eikä näkyvyyttä, ja se on saastunut.”
”Itämeren meriluonnon kanssa täytyy tehdä töitä juuri sen
takia, että se on rehevöitynyt ja ihmispaineiden vaikutuksen alainen. Yritämme
saada sen parempaan kuntoon. Ja mitä tulee vedenalaiseen luontoon, ei Itämerta
voi suoraan verrata trooppisiin meriin. On kuin vertaisi Suomen Lapin luontoa
Amazonin sademetsään. ’Onko siellä puita?’ ’Ei ole.’ ’Onko siellä niin paljon
eläimiä, että välillä ei meinaa kuulla puhetta, kun kaikkialla sirkuttaa,
rääkyy, rapistelee, vinkuu, vikisee, ryskähtelee?’ ’No ei ole, siellä on tosi
hiljaista.’ ’No mikä siinä Lapin luonnossa sitten on niin kovin kummallista?’
’Maisema on täysin ainutlaatuinen, lajisto omanlaistaan ja sopeutunut
pohjoiselle tundralle, luonnon piirteet ennemminkin hienopiirteisiä ja
hienovaraisia eivätkä päällekäyviä kuten usein tropiikissa, saati esim. Afrikan
savannilla.’
Samalla tavalla Itämeri on täysin ainutlaatuinen, sen
lajisto on sopeutunut nimenomaan murtoveteen ja pitkään talvikauteen, lajeja
on, mutta usein niitä pitää katsoa läheltä ja tarkasti, ja Itämeren
vedenalaisen luonnon kauneuden löytämiseen voi mennä kauemmin kuin
koralliriutan kauneuden tajuamiseen. Kun Itämeren ainutlaatuisuuden ja omanlaisensa
kauneuden sitten löytää, sen kyllä ymmärtää.”
Essi Keskinen, meribiologi
 |
| Puhdas hiekkapohja ilman kasvillisuutta on joskus häkellyttävän kaunis. Aallot liikuttelevat hiekkaa hyvinkin syvälle, joskus jopa 15-20 m syvyyteen asti, ja kasaavat vallitsevan tuulensuunnan mukaisesti hiekkaa "aalloiksi". Kuva: Ari Laine / Metsähallitus |
 |
| Syksyisin, kun muut rihmalevät kuolevat ja vesi kirkastuu, punalevät pääsevät loistamaan. Tässä Itäisen Suomenlahden esimerkki. Kuva: Julia Nyström / Metsähallitus |
 |
| Ahdinparrat ja punalevät loistavat vieraslaji merirokon seurassa. Merirokko saapui Itämerelle jo 1800-luvulla, joten sitä ei enää useinkaan muista vieraslajiksi. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus |
 |
| Punalevätupsut ovat takertuneet vedenalaiseen kasvillisuuteen todennäköisesti hapsikkaniityllä. Kuva: Mats Westerbom / Metsähallitus |
 |
| Sinisimpukat, merirokot ja levärupi viihtyvät hyvin yhdessä. Ne muodostavat Suomen rannikolla lähes koralliriutan veroisia värikkäitä ja monimuotoisia vyöhykkeitä siellä missä vedestä löytyy riittävästi suolaa. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
 |
| Aurinko on veden allakin se elämää ylläpitävä voima. Näkinpartaiset yhteyttävät auringonvalossa, joka ei Itämeressä yllä kovinkaan syvälle asti. Kuva: Helmi Mentula / Metsähallitus |
 |
| Korvameduusat ilmaantuvat veneilijöille ja mökkeilijöille näkyvään muotoon yleensä elo-syyskuussa. Siihen asti ne elävät joko sessiileinä (kiinnittyneinä) tai niin pieninä meduusavauvoina, että niitä ei tavan tallaaja löydä. Tämä korvameduusa on löytänyt tiensä meriajokasniitylle. Kuva: Juuso Haapaniemi |
 |
| Kotilo etsii ruokaa, esimerkiksi rihmaleviä tai bakteerikasvustoa, jota se voi raaputella raspimaisella kielellään sinisimpukoiden pinnalta. Karvaisen näköisten simpukoiden päällä elää levärupea, pikkuriikkisiä yhteisöllisiä äyriäisiä, joilla kaikilla on oma kalkkikotelonsa vieri vieressä. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
 |
| Kilkin löytää mistä tahansa Suomen merenrannikolta Torniosta Saaristomeren kautta Haminaan ja Virolahdelle asti. Kilkki on ns. reliktiäyriäinen eli jäänne ajoilta, jolloin Itämeri oli yhteydessä Pohjoiseen Jäämereen. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
 |
| Teisti viihtyy sinisimpukka- ja punaleväyhteisöissä, koska löytää niistä hyvin ravintonaan käyttämiä äyriäisiä, monisukasmatoja, nilviäisiä ja muita selkärangattomia. Kuva: Essi Keskinen / Metsähallitus |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti