Sukellus erilaiseen pohjaan

SEAmBOTH-tiimin toinen Essi täällä hei!

Kartoitustyöt Perämeren kansallispuistossa ovat olleet tämän kesän osalta käynnissä nyt kaksi viikkoa ja olemme ehtineet tekemään merellä jo vaikka mitä! Sekä Maia että pieni peltipurkkimme Pirkka-vene ovat kiitäneet tuulen lailla videokuvaamassa merenpohjaa, uhanalaisia lajeja Alisma wahlenbergii eli upossarpio sekä Crassula aquatica eli paunikko on etsitty niiden aikaisemmilta vuoden 1991 esiintymispaikoilta, rantoja on kartoitettu vesikiikarein Selkä-Sarvessa, Maa-Sarvessa, Tornionjoen sekä Kemijoen suistoissa ja sukelluskartoituksia on päästy tekemään Herakarin krunnilla sekä Linnanklupulla.

Yksi harvinaisen erikoinen sukellus koettiin Essin kanssa Herakarin krunnilla. Ilma sukelluspäivänä oli huikea: lämmin aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja tuultakin oli vain 5 m/s. Kuivapuvut vedettiin niskaan hien virratessa (veden alle on pakko laittaa hyvin vaatetta pitkillä sukelluksilla Suomen olosuhteissa, mutta kamppeita pukiessa pinnalla tulee aina kuuma!) ja Essi totesi, että sukelluslamput on hyvä laittaa jo pinnalla päälle, sillä tuulet ovat saattaneet sekoittaa vettä niin että näkyvyys on huono.

Hieman skeptisenä laitoin lampun jo pinnalla päälle. Olihan syvyys vain vaivaiset 4 metriä, kyllähän siellä nyt edes hieman jotain pitäisi nähdä! Lamput päällä ja näytepatterit ja -pussit sekä kirjoitusalustat tasapainoliiveissä kiinni lähdimme laskeutumaan kohti sukelluslinjan päätä. Maailma pimeni ensimmäisen puolimetrisen jälkeen. Pimeyden läpitunkevuus oli täysin häkellyttävää. Pohjaa en nähnyt laskeutuessa lainkaan, ainoastaan tunsin kun räpylä sinne osui. Onneksi olimme laskeutuneet Essin kanssa aivan vieretysten, joten sukelluslamppujen valoilla, joiden valaistus ylsi noin puoleen metriin, pystyimme näkemään toisemme. Korjasin pohjan tuntumassa näytepussien ja kameran asentoa, sillä niillä on tapana aina takertua johonkin. Taisin ottaa tavaroita siirrellessä epähuomiossa muutaman potkun sivuun ja kun käännyin takaisin katsomaan Essiä ja linjan päätä, ympärillä oli vain mustaa. Etäisyys meidän välillä ei varmastikaan ollut edes kahta metriä, mutta sukelluslamppujen valo ei riittänyt mihinkään. Hetken toisiamme pilkkopimeässä pohjassa etsittyämme nousimme molemmat pintaan ja teimme suunnitelman pysyä toisissamme lähes kiinni.

Kartoitus päästiin aloittamaan, mutta harvoinpa se sukeltamalla on niin kökköä kuin tuolla kertaa tuntui. Pohja oli kokonaan mutaa ja pienikin räpylän tai käden hipaisu nosti vesipatsaaseen valtavan tomupilven. Näkyvyys siis vaihteli välillä puoli metriä - oma nenän pää. Mudassa viihtyi ainoastaan paikoitellen pikkujärvisimpukka Anodonta anatina, muuten oli tyhjänlaista.

Tällä kertaa kuitenkin odottavan aika palkittiin ja sukelluksen kökkö alku muuttui linjan loppua kohden mentäessä aivan mahtavaksi! Pohja vaihtui hiekaksi saaren läheisyydessä ja matalammalle syvyydelle valo tunkeutui jo hienosti. Mutta kaiken kruunasi valtoimenaan ja korkeana kasvavat erilaiset vesisammalet. Ahvenen mötikät kävivät ihmettelemässä touhujamme ja pohja oli täynnä elämää. Pysähdyimme molemmat vain ihmettelemään pohjan kauneutta. Näytepatterit saatiin täytettyä lukuisilla lajeilla ja lopulta pintaan nousi kaksi hyvin iloista Essiä.

P.s Taisit jäädä miettimään miten jännitysnäytelmä “uhareiden etsintä” upossarpion ja paunikon osalta päättyi. Upossarpiota Maa-Sarvesta edelleen löytyy, mutta valitettavasti paunikko ei osunut kartoittajien silmiin. Kartoitushan suoritetaan sahaamalla pikku tarkasti vesikiikarein kartoitettavaa rantaviivaa. Paunikko on hyvin pieni vesikasvi, joten työ on kuin neulaa heinäsuovasta etsisi. Toivotaan siis, että edelleen siellä muutamia pieniä yksilöitä onnellisesti kasvaisi ja ne vaan pienuutensa vuoksi jäivät muun kasvillisuuden piiloon.