Niin kuin alkaa
keväällä odottaa kesätyöntekijöiden saapumista, odottaa myös veneiden
vesillelaskua ja uskollisten työtuhtojen jälleennäkemistä. Tutuksi tulee
vääjäämättä, kun satoja tunteja istuu ruorin takana. Niille melkein juttelee,
kun talven jälkeen tapaa laiturissa. Melkein kyselee, miten talvi telakalla sujui
ja millä fiiliksillä lähdetään taas merelle töihin. Sellaisia ne ovat, nuo
kelluvat työkaverimme.
Kun kurjet ovat
saapuneet ja haahkat mouruavat soitimellaan, alkaa pälyillä toimiston ikkunasta
tyhjälle laiturille. Niin tälläkin kertaa, eikä auttanut kuin hypätä bussiin ja
suunnata kohti venetelakkaa. Kiitos saariston riisuttujen bussivuorojen, tälläkin
kertaa veneenhakumatkalle lähti mukaan myös keltainen potkupyörä. Sujuu sitten
joutuisammin myös se kymmenen kilometrin kotimatka. Repussa kulkivat kuivapuku,
merikartta ja muut varusteet veneenajoa varten.
Kevään
ensimmäinen kohtaaminen on tavallista starttia aistillisempi. Herkällä korvalla
kuuntelee moottorin murinaa. Muistin lokeroista kaivelee, että kaikki on kohdillaan
ennen vesille lähtöä. Huolestuneena kurtistaa kulmiaan, kun gps ei löydäkään
heti signaalia. Haeskelee vielä trimmien sujuvinta säätöä.
Aurinko paistaa,
mutta kylmänkirpeä pohjoistuuli muistuttaa talven läheisyydestä. Merikotka
morjestaa komealla kaarroksella rantapuiden yllä. Kymmenien ja kymmenien
haahkaparvien kanssa saa olla ajossa tarkkana. Joutsenparille antaa tietä
kapeassa väylässä, räpylänpolkijoilla on aina etuajo-oikeus. Heillä ei totisesti ole kiire toiselle puolelle.
Kotilaituriin
kiinnittyessään huomaa mutisevansa veneelle puoliääneen, että kohta mennään
taas. Merelle tositoimiin.
Heidi, meribiologi
Saaristo-Selkämeren meritiimi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti