Kuinka yksi
työviikko voikaan olla niin intensiivinen, ettei millään
perjantaina tahdo pystyä muistamaan, mitä maanantaina on tehnyt?
Päällimmäinen muisto tältä viikolta kumminkin on, että me
lapset olimme ihan yksin kotona ilman aikuisia. Tämä ei suinkaan
tarkoittanut sitä, että hiiret alkoivat hyppimään pöydille
vaan saimme yrittää täyttää kissan saappaita. Epäonnen myötä
Reposaaren tiimimme heikentyi yhdellä henkilöllä viikoksi joten
Team Kiintolinjan ollessa Korpoströmissä pyörittelimme sitten
ylhäisessä yksinäisyydessämme kartoituksia. Tänä vuonna työt
eroavat hiukan viime vuotisista antaen meille vapaammat kädet
mutta tuoden myös uusia haasteita mukanaan.
Team Leenu Liinu ja Tiinu |
Onneksi on tuo
meri-aks eli ajankäytönseuranta. Sinne tulee kirjattua mitä
päivisin on tehnyt sekä omasta kalenterista löytyy myös merkintöjä. Niitä vilkaistuani muistankin maanantain
tapahtumat, aivan surkea päivä! Saavuimme puoliltapäivin
Reposaareen (julkisilla kulkeminen kauempaa sinne ei ole maailman
nopein työmatka). Reippaana aloimme lastaamaan venettä;
videokuvaukseen tarvittava välineistö sekä sukellukseen
tarvittavat välineet… tavaraa oli paljon kun yleensä olemme
tottuneet tekemään vain yhtä näistä molemmista tehtävistä
yhden päivän aikana. Olemme jo oppineet, että kamerat kannattaa
testata AINA ennen merelle lähtöä. Veneen ollessa laiturissa
kasasimme sitten kuvausvälineistöä ja kappas: eiväthän ne
toimineetkaan. Siinä sitten ihmeteltiin, osasia pyöriteltiin,
puhelimilla soiteltiin ja toimistossa ravattiin milloin minkäkin
vipstaakkelin perässä. Mutta ei. Jossakin vaiheessa totesimme kellon
olevan sen verran, ettei ollut enää mitään järkeä merelle
lähdössä. Just another manic monday… (tunnusbiisimme joka
maanantai)
Ei se nyt halua toimia... |
Tiistai! Aamulla
aikasin veneen lastausta. Video-ongelmaa siirrettiin eteenpäin ja
otimme b-vaihtoehdon käyttöön. Aurinko paistoi, meri oli tyyni,
muistimme taas miksi rakastamme tätä työtä.
Sukellukset sujuivat
hyvin vaikka linjan veto olikin hiukan haasteellista kun ei ollut
selkeätä pistettä mistä sitä aloittaa. Sitten oli kuvauksen
vuoro… eikös kaapeli ollutkin irronut kameran liittimestä
jossakin kohdin toimintaa ja ollut näin kostunut. Emme siis
uskaltaneet käyttää sitä vaan halusimme antaa liittimen kuivua.
Tuulikin oli yltynyt niin, että kuvaus olisi ollut erittäin
haasteellista. Pitikin mennä sattumaan. Eipä muuta kuin takaisin
kotia kohti.
Torstai toivoa
täynnä. Ilmojen piti olla siedettäviä. Kylläpäs aamulla
ihmettelin sitä rekkaliikennettä viereisellä tiellä, kauhea melu.
Vene täyteen tavaraa ja menoksi. Olihan siinä suojaisassa
lahdessamme jo hiukan tuulta mutta ajettuamme näköetäisyydelle
avomerestä oli peli selvä, käännytään takaisin. Päätimme
lähteä riuttojen sijaan tekemään lajivarmennuksia suojaisemmille
alueille ja siirsimme koko välineistön kevyeempään ja pienempään
veneeseen. Tuntui hassulta mennä tekemään lajivarmennuksia
alueelle josta olimme likipitäen varmoja, että etsimiämme lajeja
ei löydy. Yksi pitkä sukellus josta 90 metriä mutapohjaa, loput
kalliota. Otin kahdet näytteet siitä nukasta jota kasvoi ruskeassa
vedessä.
Sukeltamaan menossa. Kuva Aimi Hamberg |
Tuuli oli yltynyt, videoinnin pystyi unohtamaan joten ei
kun taas takaisin rantaan. Turhautunut tunnelma. Päätimme tarttua
viimeiseen oljenkorteen.
Suunnittelua. Kuva Mikaela Mäkilä |
Täytettiin kumiveneemme Katka ja lähdimme
etsimään uhanalaisia lajeja haralla. Turhautuneisuus vain kasvoi
kun mutavellistä piti etsiä kasveja ja haraheitoilla ei tullut
mitään muuta pintaan kuin mutaa. Yhden paikan päätimme vielä
tarkistaa. Aimi oli jo pitkään ollut hiljainen; nälkä kylmyys
sekä vessahätä vaivasi. Oman päiväni surkein hetki oli kun
Katkalla piti lähteä liikenteeseen. Ilmoitin, että minun olisi
pakko juuri nyt evästää tai tulisin tooodella kärttyisäksi,
verensokeri oli jo kovin alhaalla. Onneksi sainkin pötköttää
paatin pohjalla syöden Aimin ja Mikaelan hoitaessa ajoa ja
navigointia. Putputeltuamme perille kohteeseen pakotimme Aimin maihin
hoitamaan asiansa, maihin soutaminen myös lämmitti häntä mukavasti.
Helpotusta hakemassa. |
Tässä
kohdin tuli Mikaelan päivän huipentuma: pieni vahinkoliri
pelastautumispuvun huppuun jonka jälkeen huppu päähän…
Haralla tuli
sitten kumminkin viimeisestä paikasta saalista, olimme uuvuksissa mutta onnellisia. Kotia kohti!
Mutasta puuhaa tuo haran heitto ja tässä vaiheessa oltiin jo peseydytty! Kuva Mikaela Mäkilä |
Perjantai
menikin sitten määrittelyssä, laitteiden huollossa sekä muissa toimistohommissa.
Bussissa kotiin saapui vielä yllättävä ilmoitus:
lajivarmennus-sukellukselta otetusta näytteestä löytyikin yksi
etsityistä lajeista! Ei se torstai ollutkaan ihan turha päivä!
Roosa Mikkola
Roosa Mikkola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti